Nyt on tammikuu 2016. Pian helmikuu 2016. Ja mitä olen saanut aikaiseksi, kun on "uusi vuosi, uudet kujeet"? Vastaus: en mitään. En töitten, hevosten, blogin kirjoittamisen, urheilemisen....en siis minkään saralla ole saanut aikaiseksi mitään. Plaah. Voiko tässä alkaa vetoamaan tulevan kevään väsymykseen? Vai voisiko se olla sittenkin tulevan kuraloskan väsymykseen....
No okei, pakko myöntää. Olenhan minä sentään jotain saanut aikaiseksi. Olen lukenut ennätysmäärän kirjoja viime viikkojen aikana. Laskujeni mukaan, olen lukenut keskimäärin noin 4-5 kirjaa per viikko, eli aloittanut uuden kirjan melkeinpä joka toinen päivä. Olen tutustunut moniin uusiin kirjasarjoihin ja huomannut, että lukeminen käy sujuvammin ja sujuvammin mitä enemmän luen. Mutta on pakko myöntää sekin pieni seikka, että en ole ajatellut kuluttaa elämääni lukien kirjoja (vaikka ne kuinka hyviä olisikin).
Kaipuu tallille on kova. Tottakai käyn joka päivä tallilla hoitamassa ja ratsastamassa Rinaa ja välillä Onniakin, mutta se sellainen 24/7 tallilla olo (hevosihmiset, ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan) puuttuu. Ja juurikin sitä kaipaan. Ajattelen usein, että mitä jos viime syksynä en olisikaan mennyt vapaaehtoiseen jalkaleikkaukseen. Olisin todennäköisesti nyt töissä Lohjalla. Tekemässä tallia ja ratsastamassa. Se kuitenkin kaatui silloin siihen, että he totesivat minun olevan liian sairas työskennelläkseen heillä. Onhan minulla SLE, joka ei ikinä parane. Jalkaleikkaus oli kuulemma vain "yksi todiste" siitä, että en kykenisi antamaan täyttä työpanosta ja näin ollen olisin rasitteeksi kanssatyöntekijöille. Näin myöhemmin ajatellen, ehkä oli vain hyvä, etten mennyt sinne... Mutta, oli kuitenkin leikkauksen "syytä", että jouduin tulemaan ennen aikojaan pois Ruotsista. Joten mitä jos en olisi mennytkään jalkaleikkaukseen ja painellut Ruotsiin töihin. Olisin siellä varmasti nyt, kirjoittamassa postausta jostain ihanasta ruotsalaisesta hevosesta ja heppatytön unelma-arjesta, jota sain kokea sen seitsemän päivää. Toivon, että pääsisin sinne vielä joku päivä takaisin, edes vaikka käymään.
Jos mennään ajassa taaksepäin, niin ajattelen usein myös sitä, että mitä jos minut oltaisiin valittu valmistumiseni jälkeen suoraan santsarin paikkaan Ypäjälle (=töissä Ypäjän ratsastuskoululla ja samalla opiskeleminen rats.opettajaksi). Silloin en olisi viettänyt viime vuottani Naantalissa. En olisi ostanut Rinaa. Olisin melko pian jo ratsastuksenopettaja. Asuisin Ypäjällä ja pitäisin tunteja iltaisin kaiken ikäisille oppilaille. Noh, voi olla, että oli hyvä päästä "kokemaan maailmaa" ja irroittautua Ypäjästä, ainakin joksikin aikaa. Ei kuitenkaan mene päivääkään, etten muistelisi niitä, välillä hieman railakkaita, hetkiä Ypäjän mäellä kavereitten ja hevosten kanssa :)
Mutta mitä jos mennään paljon enemmän, noin kuusi vuotta taaksepäin, siihen aikaan kun aloitin Ypäjällä opiskelun. Mitä jos minulla ei olisi ikinä diagnosoitukaan SLE:ta. Voin vannoa, että en olisi edes sama ihminen tällä hetkellä. Minulla olisi ns. kaikki tiet avoinna. Voisin lähteä vaikka maailman ääriin, jos vain haluaisin. Minun ei tarvitsisi käydä lääkärissä joka kolmas kuukausi. Minun ei tarvitsisi rampata verikokeissa suurinpiirtein kerran kuukaudessa (mielestäni aivan turhaan). Minun ei tarvitsisi todistella jokaisessa työnhakupaperissa, että SLE ei ole vaikuttanut työkykyyni millään tavalla tähän mennessä ja että tunnen kyllä itse oman kehoni ja tiedän mitä teen. Ymmärrän, että työnantajat eivät halua ottaa riskejä mutta se, että minulle ei annettu esim. Lohjalla edes mahdollisuutta todistaa työkykyäni, kirpaisi kyllä syvemmältä kuin silloin halusin myöntää itselleni. Tottakai, voinhan minä mennä minne haluan ja milloin vain haluan, mutta se ei ole ollenkaan niin helppoa. Se vaatii niin paljon nimenomaan henkistä voimaa, jota minulla ei aina ole tarpeeksi. En pysty myöskään samaistua kehenkään, koska kukaan ei ole samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Olisikin joku ihminen, jonka jalanjälkiä voisin seurata, mutta nyt minun täytyy tehdä itse ne jalanjäljet. Ja voin kertoa, että se on joskus erittäin raskasta.
Kuten edellisissä postauksissa olen jo kertonut, niin viime syksyn jälkeen kaikki tapahtumat ovat jotenkin menneet vain alamäkeä pitkin ja myös muut meidän perheenjäsenet ovat saaneet osansa huonosta tuurista. Kyllä, olen vielä nuori (22-vuotias huhtikuussa!), mutta jotenkin tunnen silti, kuinka elämä valuu ohitseni ja minä vain istun kirjaa lukemassa. Ja koska viime aikoina olen ottanut sen asenteen, että elä jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen, niin en kyllä ollenkaan tunne eläväni tällä hetkellä. Eli keskisormi sinulle vain, elämä, välillä osaat ärsyttää aika tavalla :) Mutta! Löysin netistä kuvan, joka kertoo onneksi oleellisen. Vaikka taivas tippuisi niskaan, niin onneksi tiedän mistä löydän itseni.
Mutta jotta tämä(kin) postaus ei mene liian melankoliseksi, kertoilen hieman Rinan kuulumisia. Yllättävä kyllä, ne eivät ole huonoja! Rina on mennyt mielestäni taas paljon eteenpäin sileän työskentelyssä. Olen käynyt nyt Laura Porthanin valmennuksessa muutaman kerran ja onnistumisia on tullut - ja kerrankin myös kuvamateriaalia, jihuu! Viime valmennuksessa menimme paljon pohkeenväistöä, joka on Rinalle ollut melko vaikeaa juurkin sen takia, että jalkoja ei voikaan liikutella heilutellen mihin sattuu, vaan pitää oikeasti saada niihin jotain kontrollia ja ottaa koko kroppaa mukaan. Valmennuksen jälkeen, Lauran ohjeiden mukaisesti, olen ottanut lähestulkoon jokaiselle ratsastuskerralle vähän pohkeenväistöä mukaan, yleensä alkuverryttelyyn. Olen tehnyt sitä sekä käynnissä että ravissa ja nyt Rina tekee sitä niinkuin vanha tekijä! Ei enää huitovia koipia, vaan itsensä kantava hevonen (ainakin yleensä...) :)
Kävimme Rinan kanssa myös pellolla ratsastamassa ja siellä olikin paljon ihmettelemistä! Menimme ihan maltillisesti käyntiä, ravia ja hieman laukkaa, mutta se teki enemmän kuin hyvää meille molemmille.
Kuten kerroin, olen päässyt myös Onnin kanssa ratsastelemaan. Se on hauska ratsastaa esimerkiksi ensin Rinalla ja sen jälkeen Onnilla - ne ovat kaksi niin erilaista hevosta! Rina on nopeasti syttyvä, lyhyt runkoinen ja pienehkö puoliverinen, joka yrittää koko ajan parhaansa miellyttääkseen ratsastajaa. Onni on sitten taas iso, pitkä runkoinen ja kaulainen, hitaasti syttyvä ja hieman laiskan puoleinen. Onnia on kuitenkin siitä huolimatta niin kiva ratsastaa. Juuri eilen olin taas Onnin selässä ja voi että, kuinka iloiseksi se minut tekikään! Se teki kaiken mitä pyysin ja vähän enemmänkin (joka tapahtuu harvoin) ja oli kevyt kaikille avuille. Todennäköisesti mikään muu maailmassa ei lämmitä mieltäni samalla tavalla, kuin hyvin mennyt ratsastuskerta :) Alapuolella on viikon takainen video meidän yhteisestä jumppahetkestä. Silloin Onni oli hieman dieselillä käyvä, mutta loppua kohden parani!
Vielä tähän loppuun hieman talvisia kuvia, vaikka pakkaset ovatkin poistuneet ainakin toistaiseksi :)
 |
| "Onkohan tolla kaikki muumit laaksossa..." |
Palaamisiin,
Mari
