Okei, en tiedän edes mistä aloittaisin...on tapahtunut jos jonkinmoista, pääasiassa siis hevosten parissa: kauden ensimmäiset rataharjoitukset, valmennuksia, Rinan sairasloma... Omat syntymäpäivätkin taisivat livahtaa ohi siinä jossain vaiheessa. Ehkä jos aloitetaan suosiolla Rinan ei-tervetulleesta lomasta, vaikka tapahtumien kertaaminen ei kyllä selvennä asioita yhtään sen enempää..
Aloitetaan toteamalla fakta: hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu. Olin menossa (tässä puolitoista kuukautta takaperin) laittamaan Rinaa normaalisti ratsastusta varten kuntoon. Aluksi en huomannut mitään sen kummallisempaa kuin ehkä sen, että Rina oli jotenkin..outo. Kun siirryin harjaamaan jalkoja, paljastui ällöttävä totuus. Jotenkin, enkä tiedä miten, Rina oli onnistunut saamaan vasempaan takajalkaansa noin 6 cm pituisen ja luuhun asti ulottuvan haavan. JEP. KARSINASSA. Eipä siinä sen enempää miettimmistä tarvittu: Rina hevosauton kyytiin ja Hyvinkään klinikalle. Mitään hengenhätää ei tietystikään ollut (olihan kyseessä "vain" haava), mutta ihan jo pelkästään oman henkisen hyvinvointini puolesta halusin Rinan nopeasti hoitoon. Ihan ensimmäiseksi haava suljettiin neljällä tikillä, jonka jälkeen pääsimme tarkistamaan Rinan liikeradat (puhtaat). Sen jälkeen otettiin vielä jalasta haavan kohdalta röntgenkuvat, sillä haavan ulottuessa luun pinnalle, luussa olisi voinut olla jotain häikkää - jota onneksi ei loppujen lopuksi ollut. Lopulta kotiin viemisiksi saimme kunnon kassillisen antibioottia, tulehduskipulääkettä, paljon erilaisia haavanhoitotarpeita ja ajan tikkien poistoon parin viikon päähän. Niin ja tietysti laskun. Päivystysajalta. JES.
Rina masentuneena klinikalla.
Takaisin tallilla - paketti jalassa.
Lääkkeet!
Ensimmäiset kaksi viikkoa tapaturman jälkeen Rina joutui olemaan koppihoidossa, sillä ulkona oli sen verran märkää, että siteet olisivat voineet kastua ja sitä kautta haava tulehtua. Olin erittäin yllättynyt, kuinka nopeasti Rina tyytyi kohtaloonsa, kun se tajusi, että se joutuu olemaan sisällä. Jopa siirrettäessä karsinasta toiseen (karsinan puhdistusaikaan) Rina oli täysin rauhallinen, eikä yrittänyt mitään. Tikkien poiston jälkeen saikin sitten ruveta pikkuhiljaa ensin kävelyttämään Rinaa maasta ja sen jälkeen ratsastamaan, asteittain rasitusta lisäten. Tämä rasituksen asteittainen lisääminen ei mennyt kuitenkaan ihan niin putkeen, kuin se olisi voinut mennä. Kahden viikon koppihoidon jälkeen Rina löysi kuin löysikin sen pienen villin tamman itsestään ja kävelytettäessä hyppi pystyyn sekä ensimmäisellä ratsastuskerralla viskasi minut menemään niinkuin märän rätin konsanaan. Ehdinhän minä olemaan jopa kokonaiset 5 minuuttia selässä!
Haavan paranemisprosessi (ensimmäinen kuva vas. otettu ennen tikkejä, keskimmäinen ja oik.puol. kuva tikkienpoiston jälkeen).
Yritimme porukalla etsiä naulaa, ruuvia tai jotain vastaavaa Rinan karsinasta, joka olisi ollut haavan aiheuttaja, mutta se mitä löysimme oli: ei mitään. Eli toisin sanoen, Rina aiheutti haavan itse itsellensä.
Haavan sulkeutuminen tikkien aikana.
Rina tykkäsi kovasti minun haavanhoitomuodistani.
Rinan tapaturmasta on nyt siis noin puolitoista kuukautta ja haava on (onneksi!) parantunut todella hyvin (*koputtaa vielä puuta kaiken lisäksi*). Tapaturma ei onneksi aiheuttanut myöskään pitkää treenausvapaata, mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, josta haluan kertoa teille - nimittäin valmennukset! Pääsin osallistumaan toistamiseen Jenny Erikssonin kouluvalmennukseen tämän kuun alkupuolella. Tehtävät olivat samanlaisia kuin ensimmäisellä kerralla, mutta nyt päästiin erityisesti laukassa tekemään paljon pidempiä pätkiä. Samat ongelmat meillä kuitenkin oli vielä olemassa: kiireisyys sekä siirtymisten huonohko laatu. Olin kuitenkin tyytyväinen Rinaan - se yritti urheasti jaksaa loppuun asti, vaikka patteri loppui totaalisesti valmennuksen loppupuolella (kiitos koppihoidon). Tässä hieman videomateriaalia valmennuksesta.
Pääsin osallistumaan myös hieman erilaiseen valmennukseen. Olin nimittäin pomoni kouluvalmennuksessa ensimmäistä kertaa. Keskityimme paljon istuntaani (jossa on vielä paljon hiottavaa, huoh). Kuitenkin, pienillä lantion kierron muutoksilla, istuinluun paikan "uudelleenasettamisella" sekä käden myötäämisellä liikkeen mukana, Rinasta tuli kuin tulikin valmennuksen loppupuolella rento ja vastaanottavainen, jolla ei ollutkaan kiire pois alta! Kuten aikasemmin mainitsin, Rina tykkää kiirehtiä joka askellajissa ja se on ollut yksi isoimpia ongelmiamme (miettien erityisesti tulevaisuuden kouluratoja). Valmennuksen aikana kuitenkin paljastui, että olen aiheuttanut kiirehtimisongelman suurimmaksi osaksi itse. Istuessani Rinan liikkeissä, olen myödännyt lantiollani liikkeen mukana sekä eteen- että taaksepäin. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta minun pitää sisällyttää liikkeeseen ajatus myös ylöspäin, jolloin myös hevonen ajattelee enemmän ylöspäin. Näin ollen liikkeeseen (sekä tietysti koko hevoseen) tulee enemmän ryhtiä, kadottamatta kuitenkaan sitä haluttua rentoutta. Siis miten jotkut voivat tosissaan luulla, että ratsastus on helppoa? Kävimme viime viikolla Rinan kanssa pitkästä aikaa "ulkomailla" eli toisin sanoen kouluratsastuskilpailuissa. Kisat olivat meidän osalta kutenkin vain rataharjoitukset, sillä osallistuin luokkaan, jossa sai valita itse ratsastettavan kouluradan. Minun valintani oli He B:3; se on mielestäni kiva ja reilu ohjelma, joka saa plussan myös siitä, että se ratsastetaan pitkällä radalla. Rata (ja oikeastaan koko reissu) meni kokonaisuudessaan mukavasti ja saimme ohjelmasta noin 59%, joka on mielestäni ihan ok tulos - tosin parantamisen varaa oli rutkasti! Tuomarointi oli yllättävän tiukkaa näissä harjoituskisoissa: emme aluksi meinanneet saada startata ollenkaan, sillä Rinan haava oli vielä hieman auki (miltei olematon alue, mutta kuitenkin havaittavissa). Todennäköisesti kukaan ei olisi edes huomannut haavaa, sillä se on käytännössä katsoen jo umpeutunut, mutta halusin itse varmistaa tuomarilta sen oleva ok. Parempi niin päin, että minä itse ilmoitan asiasta (eli puolentoista kuukauden takaisesta tapaturmasta), kuin että tuomari huomaa sen radan aikana... Noottia sain kuitenkin: jos nämä kisat olisivat olleet kansalliset, niin en olisi saanut startata. Noh, onneksi meidän tapauksessa ne olivat vain harjoitukset ;) Alapuolella videomateriaalia kisoista (valitettavasti kännykän tallennustila loppui kesken, joten radan käyntiosuutta ei saatu kuvatuksi).
Hulluista tapahtumista huolimatta, aika on mennyt mukavasti töitä tehdessä. Välillä myös vapaapäiviä viettäessä. Se, mikä kuitenkin saa minut extrainnostuneeksi on: KESÄ! Joka vuosi se tulee, mutta aina se jaksaa ihastuttaa. Tänä kesänä joudunkin pukeutumaan ennätyksellisesti vähintään kolme kertaa juhla-asuun (pikkuveljen ylioppilasjuhlat, mummon 90-vuotis syntymäpäiväjuhlat ja pikkusiskon konfirmaatio). Näin hevosalan ammattilaisena minulle tutuimmat vaatteet ovat luonnollisesti ratsastus- ja tallivaatteet, joten tästä kesästä tulee siis haastava pukeutumisen suhteen. Toivotaan kuitenkin, että selviän haasteesta - kunnialla!! Loppuun vielä muutama kuva tältä keväältä.
