22. 2018 - täältä tullaan!

Jipii!

Heipat taas kaikille! Syksy tuli ja meni, ja niin joulukin! Onneksi sentään joulusuklaat riittävät vielä hetken aikaa ja joululomakin jatkuu vielä noin viikon verran. Nyt odotellaan uutta vuotta (johon on enää ihan muutama tunti!) ja sen jälkeen yliopiston kevätlukukauden alkamista. Uskomatonta, että luokanopettajan opintoja on jo melkeinpä puolisen vuotta takana - ja yksi ihka oikea harjoittelukin mahtui joukkoon!

Talvinen maisema

Winter wonderland

Näiden pakollisten vuodenajoista puhumisen jälkeen, voisin kertoa, että mitä minulle oikeasti kuuluu. Voin todeta, erittäin lyhyesti ja ytimekkäästi, että minulle kuuluu aivan loisteliaan hyvää. Siis oikeasti. En oikeasti muista koska viimeksi olen ollut yhtäjaksoisesti näin iloinen ja onnellinen.

Se on niin hassua, kuinka elämä voikaan muuttua ihan päälaelleen, ihan muutamassa päivässä. "Uuden elämäni" ensimmäiset päivät sijoittuivat alku syksyyn, kun uusien opeopiskelijoiden (eli vuosikurssilaisteni) kanssa suuntasimme Alkuseikkailu 2017 -leirille. Seikkailu kesti muutaman päivän ja itselleni se oli enemmän kuin vain leiri: se oli ensimmäinen kunnon sysäys tuleville opiskeluille. Vaikka aluksi jännitin todella paljon ja olin osittain epävarma itsestäni ja ulosannistani, niin huomasin melko pian, että se tosiaankin riittää, kun on yksinkertaisesti vain oma itsensä! Tulen muistamaan Alkuseikkailun varmasti lopun elämääni; ei pelkästään sen takia, että leikin sen parin päivän aikana varmasti enemmän kun koko siihenastisen elämäni, vaan myös siksi, että tajusin olevani juuri oikeassa paikassa. Ja se, jos mikä, on hyvä tunne.

"No mitenkä ovat opiskelut sujuneet?" Monet varmasti kuulevat tämän kysymyksen erityisesti ikääntyneempien sukulaisten suusta. Itsekin olen päässyt vastaamaan tähän kysymykseen jo monta kertaa ja vastaukseni on ollut aina sama: "Todella hyvin, kiitos kysymästä." Ja parastahan tuossa vastauksessa on ollut se, että en sano sitä ainoastaan sen takia, että sukulaiseni ja tuttavani olettavat kuulevansa sen, vaan siksi, että se on totisinta totta. Voi että sitä motivaation määrää, mikä minusta tällä hetkellä kumpuaa. Nytkin, kun kirjoitan tätä postausta niin oikeasti käyn hitusen verran jopa ylikierroksilla: mietin jo koulun jatkumista ja pohdin, että mitä kaikkea uutta tulenkaan oppimaan. En toki voi sanoa, että jokaisena koulupäivänä luennot menisivät yhtä lennokkaasti, mutta koen, että jokainen yliopistolla vietetty päivä vie minut lähemmäksi opettajuutta, niin hyvässä kuin pahassa!

Tänä syksynä meillä on ollut lukujärjestyksessä melkoisen monta kurssia menossa. Meillä on ollut mm. puheviestintää, käsityötä, äidinkieltä ja kirjallisuutta, matematiikkaa, liikuntaa... Olen huomannut, että kaikista eniten olen pitänyt liikunnasta. Olen kokenut olevani siinä eniten "elementissäni" ja olen pystynyt ajattelemaan ko. ainetta opettajan näkökulmasta. Sivuaineen valinta tulee omalle kohdalleni vasta 2. vuoden keväällä, mutta olen jo tässä vaiheessa melko varma, mihin haluaisin kohdistaa katseeni: liikunta ja kuvataide. Meillä ei ole harmillisesti ollut vielä kuvataidetta (se tulee lukujärjestykseen vasta ensi vuonna), mutta olen mukavasti onnistunut soveltamaan sitä jo käsityön tunneilla suunnitellessani tämän syksyn töitä, kuten mm. neulatyynyä ja käsinukkea.

Sivellinteline (käsityöt - kovat materiaalit)

Käsinukke ja neulatyyny (käsityöt - pehmeät materiaalit)

Elektroniikkapeli (käsityöt - kovat materiaalit)

Piparkakkumuotti (käsityöt - kovat materiaalit)

Pöllöpiparkakkuja :)

Porokoristeita kartongista

Kierrätysmetallista tehty pöllöhahmo (käsityöt - kovat materiaalit)

Painettua kangasta, josta tehtiin kassi (käsityöt - pehmeät materiaalit)

Kassin toinen puoli (käsityöt - pehmeät materiaalit)

Mainitsin tuossa alussa, että olemme ehtineet käydä jo vähän harjoittelemassa opettajuutta, niin kyllä vain, pääsimme maistamaan sitä ihan oikeaa opettajan työtä, ihan oikeassa koulussa! Itse pääsin opettamaan alkuopetukseen ja vieläpä kieliluokalle, ja voin kertoa, että olin aivan toisissa maailmoissa sen jälkeen. Onnistuin tuomaan aikaisempaa opettajankokemustani ratsastuskentiltä koululuokkaan, mikä oli mahtavaa. Opin sen kolmeviikkoisen harjoittelujakson aikana paljon sekä itsestäni että opettajuudesta, enkä malta odottaa seuraavaa harjoittelua!

Yliopistolta olen saanut myös paljon uusia kavereita - ihanaa! Kuluneen syksyn aikana sanavarastoni on kertynyt muillakin kuin hevossanaston sanoilla ja osaan keskustella myös muistakin aiheista kuin hevosista :D Pienet ovat elämän ilot!

Jos vielä vähän hehkuttaisin tämän hetkistä elämääni, niin on pakko kertoa, että pitkästä aikaa olen pystynyt harrastamaan pyöräilyä! Olen siis  kulkenut yliopistolle (ja takaisin) pyörän kanssa ja minulle tuleekin arkipäivisin pyöräiltyä sellaiset 11 kilometriä per päivä! Kun käymme meidän harjoittelukoulullamme Turun Normaalikoulussa, niin sinne minulle tulee vielä enemmän kilometrejä: 11 km/suunta eli yhteensä 22 km/päivä. Toivon tietysti, että pystyisin koko vuoden läpi pyöräilemään, mutta Suomen talven tuntien, välillä on vain turvallisempaa mennä neljällä renkaalla.. Mutta peukut siis pyöräilylle! 

Nastarenkaat kunniaan!

Opiskelujen lomassa, olen onnistuneesti pystynyt pitämään  myös hevoset kuvioissa. Olen edelleen päässyt käyttämään ja ylläpitämään ammattitaitoani tallitöiden ja ratsastustuntien pidon merkeissä Ruskolla ja koen, että se on erittäin hyvää vastapainoa opiskelulle. Arkiviikkoni menevät siis pääasiassa niin, että arkipäivisin minulla on yleensä yhtenä iltana muutama ratsastustunti pidettävänä ja viikonloppuisin teen aamu- ja päivätallia.

Ratsastaminen on jäänyt viime aikoina erittäin vähäiselle, mutta en ole sen suhteen ottanut mitään paineita. En usko, että ratsastustaitoni tulee radikaalisti huononemaan, vaikka pitäisinkin taukoa. Se on itseasiassa vain hyvä, että minulla on nyt aikaa harrastaa erilaisia liikuntalajeja, jotka tuovat minulle täysin erilaista lihaskuntoharjoitusta. En tietystikään sano kieltävästi, jos joku pyytää minua ratsastamaan: kunhan vain aikaa riittää, niin voisipa tässä ehkä itselleni jotain ratsastettavaakin katsella :) Ajoittain tulee kyllä ikävä Anttia, Rinaa, Ransua... Niin ihania muistoja monistakin hevosista, erityisesti Ypäjältä! 

Vielä muutamia kuvia tältä syksyltä ja talvelta meidän rakkaista lemmikeistä :)

Terri & Ruska

Terri & Ruska

Terri

Ruska

Vili

Vili

Alpo

Terri & Ruska

Vili & Alpo

Eipäs minulla tässä muuta. Hyvin menee, mutta menköön!

Kiitos vuodesta 2017 kaikille ja ihanaa uutta vuotta 2018, itse ainakin odotan sitä innolla!

Terveisin,
Mari

21. Tulevaisuus - mitä se tuokaan tullessaan

Hej på dej,

pitkästä, pitkästä aikaa. 

Vuosi 2017 on jo puolessa välissä! Vaikka edellisestä postauksestani on, öööhh, "muutama kuukausi", en ole unohtanut blogiani. Ehen! Minulla on vain ollut erittäin merkityksellinen ja ehkä jopa kiireinen kevät (ja osittain myös kesän alku). Nyt kun itsekin olen kartalla omasta elämästäni ja tiedän suurinpiirtein mikä päivä tänään on, ajattelin kirjoitella kuulumisia. Koen blogin kirjoittamisen itseasiassa erittäin hyväksi menetelmäksi jokseenkin summata yhteen sen kaiken, mitä on tapahtunut menneinä kuukausina ja miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni. Vaikka kuinka haluaisin elää ihan vain päivä kerrallaan, niin se ei aina onnistu, vaan aivoni haluavat ajatella useimmiten myös tulevaa. Viimeisen vuoden aikana olen ajatellut jopa aiempaa enemmän sitä, miten kaikki valinnat mitä teen, tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessa. Niinpä osittain ikävien työkokemusten takia, osittain oman terveyteni takia, olen kyseenalaistanut ammatinvalintani: olenko enää tarpeeksi motivoitunut jatkaakseni hevosalalla? 

Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissani kertonut, en missään nimessä tule ikinä katumaan sitä, että lähdin opiskelemaan Ypäjälle. Kaikki kokemukset, joita sieltä sain ovat kultaakin kalliimpia, puhumattakaan elinikäisistä ystävistä. 
Nyt olen kuitenkin päättänyt lähteä seuraamaan hieman erilaista polkua. Nimittäin tänä keväänä tein päätöksen hakea Turun yliopistoon luokanopettajan koulutukseen. Päätös ei sinänsä ollut helppo enkä tehnyt sitä todellakaan sen takia, että "äiti pakotti". 

Minulla on alakoululaisesta asti ollut visio siitä, miten aion edetä elämässäni koulujen suhteen. Olenhan aina rakastanut koulun käyntiä ja uuden oppimista. Ensin oli vuorossa peruskoulu. Sen jälkeen tiesin haluavani painaa ylioppilaslakin päähäni ja siitä jatkumo olisi tietysti yliopisto (ihan jo pelkästään sen takia, että sana "yliopisto" kuulosti pienenä todella hienolta). Ajatus Ypäjällä opiskelusta lähti kunnolla lentoon oikeastaan vasta yläasteella, kun tajusin tykkääväni hevosista ja niitten kanssa työskentelystä niin paljon, että halusin siitä ammatin itselleni. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut luopua lukio-opinnoista, joten silloin loistava vaihtoehto oli kolmoistutkinto. Jossain vaiheessa Ypäjällä opiskellessani huomasin, että toisten opettaminen olikin todella kivaa ja sain siitä paljon hyvää palautetta. Siitä sain pienen ponnahduslaudan opettajan opinnoille, jotka siis alkoivat ratsastuksenohjaajan muodossa kolmoistutkinnon jälkeen. Ajatus yliopisto-opiskelusta oli kuitenkin mielessäni taka-alalla ja yhdessä vaiheessa haaveenani olikin hakea Hippologi-koulutukseen Ruotsiin (Hippologikoulutus on siis varmaankin koko maailman ainoa hevosalan yliopistotason koulutus). Harmittavasti ne suunnitelmat eivät ottaneet tuulta alleen ihan jo pelkästään sen takia, että minun olisi ollut hankalaa muuttaa toiseen maahan sairauteni takia, joka vaatii kuitenkin kuukausittaista seurantaa. 

Kevättunnelmia..

Mistä sitten lähti ajatus luokanopettajan koulutuksesta? Se vain oikeastaan odotti sen tajuamista, mieleni pienessä lokerossa. Edellisessä postauksessani mainitsin ajatelleeni maantieteen opintoja ja ne olivatkin todella pitkään "listan" kärjessä. En kuitenkaan loppujen lopuksi osannut päättää, olisinko halunnut hakea maantiedettä opiskelemaan vai olisiko musiikin opinnot sittenkin kiinnostavammat. Tai entäs liikunnan opinnot? Tai kuvataiteen? Siinä vaiheessa tajusin, että nämä kaikki voisin yhdistää luokanopettajan opinnoissa. Ja sen jälkeen ajatukseni alkoivat kulkemaan selvästi. Ilmoittauduin Verkkovalmennus.com:in VAKAVA-heimoon ja heti kun VAKAVA-aineisto julkaistiin tälle vuodelle, aloin lukemaan kuin hullu (for real). 

Maaliskuun lopulta toukokuun alkuun kaikki ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan pääsykokeissa ja siinä ajatuksessa, että halusin päästä yliopistoon. Kun pääsykoe (eli VAKAVA-koe) oli ohi annoin itselleni pienen hetken hengähtää, odotellessani tuloksia ensimmäisestä vaiheesta. Toiseen vaiheeseen eli soveltuvuuskokeisiin kutsuttavat julkaistiin noin muutaman viikon päästä pääsykokeesta ja yllätyksekseni minut kutsuttiin Turkuun (1. hakuvaihtoehtoni). Edellisiä vuosia seuraten, luokanopettajan soveltuvuuskokeissa Turun yliopistossa oli ryhmätehtävän lisäksi myös MaLu-testi (matemaattis-luonnontieteellisen ajattelun testi), jossa testataan hakijan peruskoulun (ja mielestäni myös hieman lukion) oppimäärän tietämystä matikasta, maantieteestä, fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Joten heti kun sain kutsun toiseen vaiheeseen, aloin taas lukemaan (kuin hullu, tietysti). 

Miran ottama kuva - aika hieno!

Soveltuvuuskokeet olivatkin melkein heti kesäkuun alussa, jonka jälkeen alkoikin sitten vain tuskallinen odottelu lopullisista tuloksista. Ja niinhän siinä kävi, että minut hyväksyttiin sisään (JEEEEEE!!! WUHUUUU!!!) Turun yliopiston luokanopettajan koulutukseen. Koulun aloittaminen nyt syksyllä (siis parin kuukauden päästä!) tuntuu todella, todella oudolta, mutta samalla erittäin, erittäin ihanalta ja upealta. Kaikkien vastoinkäymisien jälkeen, minua odottaa uusi luku elämässäni, tällä kertaa ihan oikeasti. En aio valehdella, etteikö minua myös pelottaisi - tottakai pelottaa! Mutta tietääkseni se kuuluu asiaan ja se on vain itsestä kiinni, antaako pelon olla hallitseva tunne vai ei. Tunnen ja tiedän, että omalla kohdallani pelko ei aio olla päällimmäisenä mielessä, kun astun tuntemattomaan, vaan kohtaan kaiken mitä eteeni tulee seuraavina vuosina innolla ja päättäväisyydellä :) 

Siellä se lukee!

Kaiken tämän pääsykoerumban keskellä olen myös onnistunut tekemään töitä uudessa työpaikassani! Keväällä aloitin työt siis Ruskon ratsastuskeskuksessa Ruskolla ja olen ollut todella tyytyväinen työpaikkaani. Tästä päästäänkin siihen, että miksi päätös lähteä opiskelemaan ei ollut helppo. Se on uskomatonta, kuinka erilaisia talleja, hevosia ja ihmisiä olen kohdannut tähän mennessä ja mikä on vielä uskomattomampaa on se, että nyt olen vihdoinkin löytänyt työpaikakseni sellaisen tallin, jossa oikeasti viihdyn ja jossa ammattitaitoani arvostetaan jokaiselta kantilta. Kaikenlaisista asioista pystytään puhumaan tallilaisten ja työkavereiden kesken ja todella harvoin lähden töistä huonotuulisena. Oikeastaan minua ei olisi loppujen lopuksi niiiiin kauheasti harmittanut, jos en olisikaan päässyt opiskelemaan ja olisin jatkanut työtäni syksyllä ihan normaaliin tahtiin... Nytkin ajatuksenani on, että en joutuisi luopumaan kokonaan työstäni Ruskolla, vaan pystyisin tekemään opiskelujen ohella töitä niin paljon kuin ehdin, jaksan ja pystyn. 
(Mutta jos joku ruskolainen tallikaveri tai työtoveri nyt lukee tätä, niin en voi muuta kuin kiittää, kun olette ottaneet minut vastaan yhteisöönne niin ihanasti ja ystävällisesti :) Se ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys hevosmaailmassa, sen voin kertoa omasta kokemuksesta...)

Ruskon ratsastuskeskuksen opetushevonen Matti

Matti

No niin! Toivottavasti olette saaneet jotain tolkkua kirjoituksistani. Ajattelin pitää tämän blogin nimenä edelleen Haaveena hevosala, sillä tuleehan se aina olemaan itsellä jonkinlaisena haaveena... Ja tällä tarkoitan sitä, että kuka hevostyttö ei haaveilisi ja unelmoisi pitävänsä omaa tallia, kasvattavansa hevosia ja ratsastavansa olympialaisissa jollain tavalla. Eihän sitä koskaan tiedä, haaveeni saattavat toteutua joku päivä - tai sitten ei. Ainakin tällä hetkellä ne tulevat pysymään vain unelmina eikä se haittaa koska tiedän, ettei minulla tule olemaan ainakaan tylsää aloittaessani syksyllä "uutta elämääni".

Palaillaan taas,
Mari

20. Mitäs sitten tehdään?

Hyvää uutta vuotta 2017!

Olen tainnut todeta monta kertaa aikasemminkin, että aika menee todella nopeasti. Eihän tässä ole enää kuin neljä kuukautta siihen, että täytän 23 vuotta...ja noin neljä kuukautta myös korkeakoulujen yhteishakuun. Yhtä pelottavia molemmat asiat - sekä vanheneminen että opiskelu. 

No ei vaiskaan. Mukavaa päästä elämässä eteenpäin, ainakin jossakin määrin. Olen taas takaisin Suomessa ja ainakin toistaiseksi aion täällä pysyä (ellei tule joku super über kiva juttu Suomen rajojen ulkopuolelta). Tähtäimenä on (nyt siis aikuisten oikeasti) kevään korkeakoulujen yhteishaku ja mitä todennäköisimmin maantieteen opinnot. Tietysti mieleni kyseisestä alasta voi vaihtua miljoonaan kertaan, mutta ainakin tällä hetkellä maantiede on se, mitä haluan opiskella. Muita vaihtoehtoja ovat mm. musiikin tai kuvataiteen opinnot tai joku urheiluun/liikuntaan liittyvä opiskelu.

Mutta miksi juuri maantiede? Se onkin hyvä kysymys. Mielenkiintoni maantiedettä (ja kaikki mitä siihen liittyy) kohtaan alkoi oikeastaan vasta Ypäjällä kolmoistutkintoa opiskellessani. Ala- ja yläasteella maantieteen opiskeluun liitetään jotenkin niin vahvasti biologia, joten siksi vasta lukion opinnoissa tajusin, että itse maantiede on todella mielenkiintoista (kiitokset siis Loimaan lukion maantieteen opettajalle!). Kyseisen alan opiskelussa on myös mahdollisuus suuntautua moneen: tämä vahvisti haluani opiskella juuri maantiedettä. Ei ole myöskään pakko valita sitä "olennaisinta" maantieteen opettaja -vaihtoehtoa, vaan voi lähteä esimerkiksi tutkijaksi, vaikkapa ulkomaille..ja se jos mikä olisi hienoa! 

Jos teillä lukijoilla on joitakin omakohtaisia kokemuksia maantieteen opiskelusta, tai tiedätte jonkun, joka on sitä opiskellut niin vinkatkaa ihmeessä minulle! Kokemuksista olisi kiva kuulla. Yhteyden saa mm. sähköpostitse mari.lahti94@hotmail.com tai facebookissa!

Jos unelmani opiskelupaikasta maantieteen parissa toteutuu, niin se merkitsee tietysti sitä, että hevoset saavat jäädä harrastukseksi, ainakin joksikin aikaa. Ikinä en tule hevosia kokonaan jättämään, mutta suhteeni niihin tulee muuttumaan jossakin määrin. Erityisesti viime syksy sai miettimään, jaksanko koko ajan yrittää löytää mm. uusia työpaikkoja, ratsastettavia/kehitettäviä hevosia, mahdollisuuksia kouluttautua hevosalalla eteenpäin.... Näitä tarvitsisin, jos haluaisin päästä eteenpäin. Ja jostain syystä, en ole saanut jalkaani oikeastaan minkään oven väliin. Ja tällä tarkoitan sitä, että vaikka minulla on upeita ystäviä hevosmaailmassa ja olen tavannut monia ammattilaisia, joilta olen saanut paljon tukea, niin henkinen jaksamiseni on ollut liikaa äärirajoilla. 

Lyhykäisyydessään koen tilanteeni näin:

a) Minulla ei ole tarpeeksi tämän maan (tai minkään maan) valuuttaa ostaa haluamaani hevosta, josta johtuen minulla ei ole mahdollisuutta nousta sille tasolle, jolla haluaisin olla. Lainaa hevoseen en halua ottaa.

b) Aika paljolti edellisestä kohdasta johtuen, en pääse etenemään urallani niin kuin haluaisin. 

c) En halua olla pelkästään tallityöntekijä. 

d) En halua olla pelkästään hevosenhoitaja. 

e) En halua olla myöskään pelkästään ratsastuksenohjaaja (koulutuksellisesti). 

f) Kaikkia näitä edellämainittuja tehtäviä rakastan tehdä, mutta se ei vain  yksinkertaisesti riitä. 

g) Jos jäisin hevosalalle, haluaisin paljon enemmän ja pikku hiljaa se alkaa kalvamaan niin paljon, että koko hommasta alkaa maku menemään. 

h) Jatkokouluttaminen voisi tuoda lisää mahdollisuuksia, mutta en pysty jatkokouluttautumaan työpaikassa nimeltä koti (enkä myöskään pysty jatkokouluttautumaan alalla nimeltä kilparatsastus, vaikka kovasti haluaisin).

i) Ja vaikka pääsisinkin jatkokouluttautumaan hevosalalla, niin mitä todennäköisimmin se ei toisi minulle niin paljon mammonaa, että pystyisin vieläkään ostamaan sellaista hevosta, jonka haluaisin.

j) Voimme palata kohtaan A.

Joskus tuntuu, että olen tehnyt myös vääriä valintoja paikkojen suhteen ja tutustunut niin sanotusti "vääriin" ihmisiin. Vaikka kaikki aina jaksaa muistuttaa, että kaikesta oppii ja vääriä valintoja ei ole olemassakaan, niin silti pieni ääni päässäni sanoo, että "hei, olisit silti voinut valita toisin, jolloin asiat olisivat ehkä eri tavalla". Tiedän monia ratsastajia, jotka eivät ole olleet varakkaita, mutta ovat kovalla työllä päässeet pitkälle. Ja heille nostan hattua. Mutta valitettavasti nykymaailmassa, ei siis pelkästään Suomessa, raha merkitsee enemmän ja enemmän ja hevosalalla se merkitsee todella (liian) paljon. Voi olla, että uusien tuulien (eli uuden alan opiskelun) myötä saan ehkä paremman mahdollisuuden ruokkia hevosiin kohdistuvaa intohimoa. Ehkä toisen alan ja elämän myötä, minulla on joskus satulan alla sellainen hevonen, jonka olen aina halunnut ja joka vie minut pitkälle sitä reittiä, jota haluan. 

Viime postauksessa kerroin olevani innoissani uudesta työpaikasta. Työpaikka sijoittui siis Ruotsiin, ja taas kerran minulla olisi ollut hyvä mahdollisuus oppia ruotsin kieltä ja saada yleensäkin kokemusta ulkomailla työskentelystä.

                                                                      

Jos kaikki olisi mennyt siis putkeen. Jos. Jos. Jos. Mutta kun ei. Tällä kertaa työ itsessään oli huippua: sain ratsastaa  nuoria estehevosia, työpäivät eivät olleet liian hulluja ja tilan fasiliteetit olivat huippuluokkaa.

Mutta kuinka paljon viihtyvyyteen voi vaikuttaakaan työtoverit. Ja puhun nyt siis kaksijalkaisista. Voin kertoa, ja varmasti muutkin voivat samaistua, että ne vaikuttavat todella paljon. Varsinkin, jos (ja minun tapauksessani kun) täytyy jakaa asunto työtoverien kanssa ja niitä täytyy nähdä joka päivä. Tottakai Ruotsissa oli myös mukavia päiviä, mutta ikäviä päiviä oli aivan liikaa ja se painoi mieltä. 

Tästä en sen enempää halua sanoa, kuin sen, että noin pari kuukautta riitti minulle, kiitos! Täytyy silti mainita, että harmittaa ja vietävästi. Nelijalkaiset työtoverini olivat nimittäin todella ihania ja niiden kanssa oli mukava touhuta.

Kivoin heppa <3

Matkustamassa.

Ruotsalaisella eläinlääkäriasemalla vierailemassa!

Hurmaava juliste.

Maisemia asunnon takapihalta.

Kieli <3

Joulun sain viettää perheeni kanssa ilman kiireitä. Uuden vuoden vietin kavereiden kanssa ja voin sanoa, että vuoden 2016 kohokohta jäikin sen viimeiseen päivään: näin Saara Aallon ensimmäistä kertaa livenä Helsingissä Suomi 100 -juhlassa (harmittavasti siitä ei ole kuvamateriaalia). Seurasin hänen matkaansa X Factorissa koko viime syksyn ja sitä ennen olen kannustanut häntä mm. Voice of Finlandissa. Upea ääninen suomalainen artisti, jonka seuraavaa albumia en jaksa odottaa!

Joulu kotona.

Meidän perheen joulupotretti :D (tämä kuva saa minut aina hyvälle tuulelle)

UV ja violetti valaistus.

Seuraava suunnitelmani on löytää töitä (mieluiten hevosalalta) Suomesta, joten vinkkejä saa pistää tulemaan, jos sattumoisin tietää jonkun, joka tarvitsee työntekijää esimerkiksi nyt kevätkaudelle tai kesälle. Kuten sanottua, hevosia en aio jättää ja koska vielä ei ole muiden opiskelujen aika, niin bring it on! Ja jos jollain on erittäin kiire aikataulu ja sattuu omistamaan hevosen, niin minua saa ja täytyy pyytää auttamaan! :) 

Kuulumisiin taas,
Mari

P.S. Kaikenlainen keskustelu on tervetullutta! Jos mietteeni synnyttivät teissä jonkinlaisia ajatuksia, niin ei muuta kuin kommenttia vain tulemaan :)