9. Umpikuja

Oikeasti.

Tämä ei ole enää todellista. Tulevaisuus (ainakin joksikin aikaa) piti olla täysin selvä: Ruotsiin lähtö, kokemuksen kartuttaminen hevoshommissa ja sitten hippologiksi opiskelemaan kunhan mm. ruotsin kielen taito olisi tarpeeksi hyvä. Mutta ei. Siis miten elämä voi olla näin vaikeaa?!?!??! Minunhan piti lähteä nyt kuun vaihteessa Ruotsiin takaisin. Oma vointini on tällä hetkellä ainakin fyysisesti hyvä, leikkaushaavat jaloissa näyttävät erinomaisilta ja olen valmis palaamaan taas töihin. Mutta.

Minun lisäkseni perheessämme hevosia harrastaa myös äitini ja pikkusiskoni. Maanantaina pari viikkoa sitten menimme Ypäjän ratsastuskoululle, jossa äidillä on vakiotunti klo 18-19. Tänä kyseisenä maanantaina, elämä potki taas kirjaimellisesti päähän ja tällä kertaa vuorossa oli äidin pää. Itse en nähnyt tapahtumaa, koska olin samaisella tunnilla ratsastamassa Antin kanssa (irtotunti) ja äiti ratsasti eräällä ratsastuskoulun suomenhevosella takanani. Tehtävänä oli siis tehdä ravi-laukka-ravi siirtymisiä pääty-ympyrällä. Yhtäkkiä kuulen takaani ihmeellisen tömähdyksen, jonka seurauksena Antti ja muutama muukin hevonen säikähtää ja lähtee hieman kovempaa laukkaa. Kaikki kuitenkin pysyivät selässä, mutta kun katson taakseni löytääkseni äänen aiheuttajan, näen äidin olevan maneesin pohjalla ja hevosen seisovan hänen vieressään vapaana hämmentyneen näköisenä. Äiti ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään sekavalta ja pystyi nousemaan ylös miltei heti. Selkään hän ei kuitenkaan enää mennyt takaisin, sillä sanoi hänen päähänsä ja niskoihinsa tulleen sen verran kova tärsky, että on parempi ettei hän jatka. Tässä vaiheessa sain kuulla kanssaratsastajalta, että äidin hevonen oli yhtäkkiä kompastunut ja kaatunut kyljelleen, jolloin äiti oli tippunut siihen viereen. Noh, ei siinä mitään, sellaista sattuu ja tippumisia tulee. Tuntia oli vielä 10 minuuttia jäljellä, joten jatkoimme muiden kanssa sen loppuun asti.

Sanotaan, että ihminen tietää, milloin kaikki ei ole hyvin omassa kropassa. Tunnin jälkeen äiti valitteli niskojansa ja sanoi, että hän ei pysty kääntämään päätänsä ollenkaan sivuille. Laitoimme sen siinä vaiheessa kireiden niskalihasten piikkiin: jos on saanut tärskyn niskoihin tai päähän, se on automaattinen refleksi, että niskalihakset menevät jäykäksi (kuten esim. kolarissa). Kun olin hoitanut Antin pois, päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi mennä Loimaan päivystykseen käymään. Emme silloin osanneet arvatakkaan, kuinka matka siitä etenisi. Loimaan päivystyksestä äiti vietiin kymmenen aikaan illalla ambulanssilla Turun sairaalaan kuvauksiin ja seuraavana aamuna selvisi, että äidillä on murtuma kaularangassa. Vähintään kolme kuukautta kaulatuen kanssa. Ei saa nostaa eikä kantaa mitään. Autonajamisesta puhumattakaan. Niin. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, että mitä minä teen ne seuraavat kolme kuukautta. En ainakaan ole Ruotsissa ratsastamassa hevosia.

Täytyy kuitenkin aina kiittää onnea onnettomuudessa. Äiti ei halvaantunut eikä röntgenkuvissa näkynyt mitään osteoporoosin tapaista, eli murtuman pitäisi parantua hyvin. Mielessä on käynyt kuitenkin ajatus: olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Ratsastushan on yksi maailman vaarallisimmista urheilulajeista, joten ikinä ei pitäisi väheksyä hevosen selästä tippumista, näytti se kuinka vaarattomalta tahansa. Erityisesti sellainen tippuminen, jossa tippuu niskoilleen tai päälleen, vaatii aina tarkkailua ja mieluiten käynnin päivystyksessä. Ja kyse ei ole siitä, onko ratsastaja kokenut vai ei; osaako ratsastaja ratsastaa hevosen peräänantoon vai ei; onko ratsastaja kilpaillut yli metrin luokissa esteillä ja vähintään vaativaa koulussa. Hevonen voi kaatua missä ja milloin tahansa. Kuka tahansa ratsastaja voi tippua missä ja milloin tahansa. Toki sellaiset ratsastajat, joilla on erinomainen tasapaino tippuvat harvemmin, mutta siltikin, silloin kun he tippuvat, he tippuvat, eikä sille voi mitään.

Tässä sitä nyt sitten ollaan taas. Vaikka hevoset ovat rikastuttaneet elämääni niin monella tavalla, että sormet eivät riitä laskemaan, ovat ne koituneet jossain määrin myös turmioksi. Tietystikään en ole jättämässä hevosia missään nimessä, mutta... Seuraavat kolme kuukautta menee pelkästään jo siinä, että olen äidin "omaishoitaja" ja taksikuski. Mitään työtä en voi ottaa Loimaan ulkopuolelta, koska minua tarvitaan kotona. Oman toiminimen perustaminen on käynyt mielessä tässä useammankin kerran, mutta siinäkään en ole päässyt puusta pidemmälle. Olisiko minulla asiakkaita niin monta, että voisin elättää itseni? Haluaisiko kukaan minua ratsuttajaksi omalle hevoselleen? Olen niin sanotusti umpikujassa ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä se tunnu ollenkaan kivalta. Suoraan sanottuna, se on perseestä. 

Sokerina pohjalla, Rinalla on todennäköisesti hiekkaa vatsassa: sen suorituskyky on laskenut, se aristaa kylkiä ja mahaa, lepuuttelee molempia takajalkoja, huiskii hännällä vaikka ei näy kärpäsen kärpästä ja liikutuksessa kakkaa viitisensataa kertaa ja on muutenkin haluton liikkumaan. Se on ollut nyt psyllium-kuurilla viikon verran, joten toivon sen tuovan edes hieman helpotusta Rinan oloon. Voi olla, että se täytyy käydä klinikalla kuvauttamassa varmuuden vuoksi. Olen saanut mennä onneksi "valmennettavani" hevosella ja myös eräällä tallin omistajan hevosella, joten ratsastaminen ei ole jäänyt ihan nollille. Mutta kuitenkin: minun pitäisi ratsastaa vähintään ne 2-3 hevosta päivässä, että kehittyisin johonkin suuntaan. Joo-o.

Joten summa summarum: elämä on hanurista. Ja enkä tiedä, miten ihmeessä pääsen pois tästä umpikujasta. Tässä omaa mieltä piristämässä muutama video Rinasta, silloin kun se vielä liikkui mielellään..










Mari

8. Vaikeuksien kautta...voittoon?

Heij!

Edellisessä postauksessa (josta on muuten luvattoman kauan aikaa!) tulin maininneeksi jotain sen suuntaista, että uudet tuulet puhaltavat ja Rinallekin on jotain uutta tulossa. Noh, en ajatellut sitä "uutta" ihan tällä tavalla. 

Minullehan tehtiin jalkoihin pieni operaatio vähän yli kuukausi sitten, jonka takia sain jalkateriini yhteensä neljä leikkaushaavaa (kaksi per jalka). Tiesin kyllä, että leikkaushaavat ovat hieman erilaiset kuin "normi" haavat, eli niiden paranemisessa saattaa kestää jopa vuosia, kunnes ne ovat täysin parantuneet ja iho kasvanut siihen päälle tarpeeksi vahvana. Tiedän myös, että tulen olemaan iloinen leikkauksen lopputulokseen, mutta ihan oikeasti kaikki tässä haavojen paranemisprosessissa on typerää. Ensinnäkin, kenkien käyttö on erittäin vaikeaa. Tikithän poistettiin 14 vuorokauden jälkeen leikkauksesta, jonka jälkeen sain alkaa pikkuhiljaa käyttää mm. ratsastuskenkiä ja lenkkareita, mutta siinä välissä käppäilin pelkästään sairaalakengillä. Toiseksi, sairasloma on maailman ärsyttävin loma, erityisesti silloin, kun tapahtuu kaikkea kivaa. Minulta jäi väliin vaikka mitkä kilpailut, joihin olisin halunnut osallistua Rinan kanssa, mutta kun niillä sairaalakengillä ei hirveästi ratsastella. Kolmanneksi, leikkaushaavat keräävät kaikki mahdolliset bakteerit itseensä ja aiheuttavat jos minkälaisia tulehduksia. Ja näistä tulehduksista johtui myös se, että en voinutkaan olla Ruotsissa yhtään sen pidempää kuin huimat seitsemän päivää. Niin siis mikä Ruotsi?

Mira sai ratsastaa Rinalla, kun itse köpötin sairaalatossuilla >:I

Lopetettuani työt Naantalissa kesän jälkeen, etsin työpaikkaa joko Suomesta tai Ruotsissa. Eräs tuttavani sitten vinkkasi, että siellä paikassa missä hänkin on, olisi työpaikka avoinna juuri minunlaiselle työntekijälle. Noh, ei muuta kuin soittoa Ruotsiin päin ja sain ilokseni paikan sieltä! Sovimme kuitenkin, että saisin tulla ensin kokeilemaan, että miltä työnkuva tuntuu ja onko se sellaista mitä haluan. Lähtö oli elokuun viimeinen päivä ja paluulippua en ostanut. Taustalla kyti kuitenkin pieni pelko siitä, että miten leikkaushaavojen käy: tikkien poistosta oli siinä vaiheessa noin 1,5 viikkoa, eivätkä ne olleet menneet täysin kiinni.

Saavuttuani lopulta määränpäähän Etelä-Ruotsiin näin heti, että se ei ollut mikään unohdettu ja hyljätty paikka. Voin tässä kertoakin hieman faktatietoja. Tilalla on neljä tallia ja sen myötä monta yksityisyrittäjää. Jokaisella yrittäjällä on oma hevosenhoitaja ja keskimäärin noin 10-15 hevosta (pääasiassa estehevosia). Tilalta löytyy myös laiduntarhat, maneesi, kenttä, juoksutusalue ja hieman maastoja. Koko tilan omistaa eräs ruotsalainen rouva (entinen esteratsastaja), joka asuu perheensä kanssa tilalla olevassa omakotitalossa (joka saattaa muistuttaa pientä kartanoa, kröhöm). Perheellä on myös omia hevosia ja poneja, joilla on omat hevosenhoitajat perheen lapsien lisäksi. On myös pakko mainita, että yksi tilan omistajan poneista on ikivanha ja saa käyskennellä pihalla aivan vapaana. Ensimmäisen kerran kun näin ponin, luulin tosiaan, että se oli päässyt karkuun. Mutta ei asia niin ollutkaan, vaan poni päästetään joka aamu karsinastaan vapauteen ja illalla sitten otetaan kiinni ja viedään sisälle. Se oli kyllä melkoinen näky, kun tämä valkoinen poni meni koko päivän missä haluaa ja tuli myös talleihin sisälle näpistämään hieman välipalaa :)

Valkoinen, vapaa poni :)

Tilan omistajien talo (kartano)

Tilalla oli myös muita eläimiä, kuten hanhia..

..ja maailman söpöimpiä kissoja, jotka eivät harmittavasti saaneet tulla sisälle taloon :(

Tulopäivän käyskentelinkin tilalla vain tutustumassa paikkoihin ja opettelemassa hevosten nimiä. Hevosia oli meillä hoidettavana 15. Normaalisti karsinapaikkoja tällä "minun" yrittäjälläni on 12 kappaletta, mutta nyt ylibuukkauksen takia, heillä oli kolme lisähevosta toisessa tallissa. Kaikki hevoset olivat enemmän tai vähemmän estehevosia. Hevosia oli 3-vuotiaasta oriista 8-vuotiaaseen ruunaan. Mukaan mahtui ainoastaan yksi tamma :) Paikka vaikutti heti erittäin mukavalta ja työnkuvaan kuului pääasiassa ratsastusta ja hevosenhoitoa (Lannanluontia ainoastaan maanantaisin, koska siellä oli muina päivinä palkattuna puolalainen siihen hommaan). Sain myös asua pihapiirissä, eli tilan omistajan talon lisäsiivessä. 

Kaikki vaikuttikin miltei täydelliseltä, kunnes kuudentena päivänä kuvioihin astuivat leikkaushaavat ja tulehdus. Taustatietona sen verran, että viidentenä päivänä jalalleni pääsi astumaan tallin isoin (ja oikeasti aivottomin) hevonen pelästyttyään ruohonkortta, ja tietysti juuri siihen kohtaan, jossa yksi leikkaushaavoista oli. Sen seurauksena leikkaushaava aukesi hieman ja tottahan toki keräsi kaikki mahdolliset bakteerit ympäristöstään yhdessä yössä. Ja tosiaan, kuudentena päivänä jalka oli haavan ympäriltä aivan punainen ja turvonnut, mätää oli kertynyt haavaan ja jalka oli erittäin kipeä. Se siitä sitten. Ei muuta kuin paluulentoa varaamaan nopeasti Suomeen ja jalkaa näytille minut leikanneelle lääkärille. Voitte varmasti kuvitella, kuinka iloinen ja elämänmyönteinen olin! 

Tässä tuhon aiheuttaja ennen tuhoa.

Onneksi! Onneksi! Olin pomojen mielestä työskennellyt sen muun viikon erittäin hyvin ja he ovatkin valmiita ottamaan minut takaisin kuun vaihteessa, kun tämä sairasloma tästä päättyy (ja haavat ovat parantuneet!!!! >:I). Joten suunnitelmissa siintää siis edelleen Ruotsi!

Sitten Rinasta. Kävimme kontrollitarkastuksessa ennen kuin lähdin Ruotsiin sillä idealla, että tarkistettaisiin jalkojen kunto, jos Rina tulisi sitten mukaani ulkomaille. Kävikin niin, että oikean etujalan vuohisesta löydettiin alkavaa nivelrikkoa ja haaveet Rinan mukaan ottamisesta ja yleensäkään estehevosen urasta sai haudata miltei siltä seisomalta. Eihän se nivelrikko mikään suora hirttotuomio ole, mutta ei se myöskään kauhean hyvä asia ole. Ja ärsyttävintä tässähän on se, että ostin Rinan nimenomaan estehevoseksi itselleni (ja myös pikkusiskolleni), jotta pääsisin ratsastamaan ja kisaamaan hieman isompia luokkia. 

Rina alkukesästä.

Jos nyt halutaan löytää negatiivisimmistakin asioista pieni positiivinen vivahde, niin tässä se on se, että Rinallahan on mukavat liikkeet myös kouluhevosen uraa ajatellen, joten ei muuta kuin kouluratoja alle! Myymistä olen myös ajatellut ja itseasiassa ilmoituksiakin tehnyt, mutta toistaiseksi kukaan ei ole vielä ottanut yhteyttä. Toivoisin, että Rina löytäisi kodin, jossa joku haluaisi harrastaa monipuolisesti pieniä esteitä ja koulua, matalalla tasolla ja hyvällä mielellä, mutta sellainen on vaikea löytää. Onneksi Rina ei ole pakkomyynnissä ja nyt vaikka lähtisinkin Ruotsiin takaisin, tiedän että täällä kotona se saa aivan yhtä hyvää hoitoa pikkusiskoni ja äitini huomassa. Ja kaiken lisäksi, Rina on niin ihana luonteeltaan ja ratsastettavuudeltaan, että nyt jo ihan itkettää, jos joku oikeasti ostaisikin sen!

Rinan mielestä Miran hiukset olivat eilen erittäin mielenkiintoiset :)

Huoh. Elämä ei ole aina reilua.

Toivon, että sitten kun ihminen on saanut tarpeeksi kuraa niskaansa, niin sitten alkaisi edes loiva ylämäki. Mutta ei kannata toivoa liikoja.

Näihin iloisiin tunnelmiin,
Mari

P.S. Laitan tänne piakkoin pienimuotoisen blogikirppiksen. Siellä myytävänä sekä hevosille heppatavaraa että ratsastajalle varusteita! Stay tuned!