9. Umpikuja

Oikeasti.

Tämä ei ole enää todellista. Tulevaisuus (ainakin joksikin aikaa) piti olla täysin selvä: Ruotsiin lähtö, kokemuksen kartuttaminen hevoshommissa ja sitten hippologiksi opiskelemaan kunhan mm. ruotsin kielen taito olisi tarpeeksi hyvä. Mutta ei. Siis miten elämä voi olla näin vaikeaa?!?!??! Minunhan piti lähteä nyt kuun vaihteessa Ruotsiin takaisin. Oma vointini on tällä hetkellä ainakin fyysisesti hyvä, leikkaushaavat jaloissa näyttävät erinomaisilta ja olen valmis palaamaan taas töihin. Mutta.

Minun lisäkseni perheessämme hevosia harrastaa myös äitini ja pikkusiskoni. Maanantaina pari viikkoa sitten menimme Ypäjän ratsastuskoululle, jossa äidillä on vakiotunti klo 18-19. Tänä kyseisenä maanantaina, elämä potki taas kirjaimellisesti päähän ja tällä kertaa vuorossa oli äidin pää. Itse en nähnyt tapahtumaa, koska olin samaisella tunnilla ratsastamassa Antin kanssa (irtotunti) ja äiti ratsasti eräällä ratsastuskoulun suomenhevosella takanani. Tehtävänä oli siis tehdä ravi-laukka-ravi siirtymisiä pääty-ympyrällä. Yhtäkkiä kuulen takaani ihmeellisen tömähdyksen, jonka seurauksena Antti ja muutama muukin hevonen säikähtää ja lähtee hieman kovempaa laukkaa. Kaikki kuitenkin pysyivät selässä, mutta kun katson taakseni löytääkseni äänen aiheuttajan, näen äidin olevan maneesin pohjalla ja hevosen seisovan hänen vieressään vapaana hämmentyneen näköisenä. Äiti ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään sekavalta ja pystyi nousemaan ylös miltei heti. Selkään hän ei kuitenkaan enää mennyt takaisin, sillä sanoi hänen päähänsä ja niskoihinsa tulleen sen verran kova tärsky, että on parempi ettei hän jatka. Tässä vaiheessa sain kuulla kanssaratsastajalta, että äidin hevonen oli yhtäkkiä kompastunut ja kaatunut kyljelleen, jolloin äiti oli tippunut siihen viereen. Noh, ei siinä mitään, sellaista sattuu ja tippumisia tulee. Tuntia oli vielä 10 minuuttia jäljellä, joten jatkoimme muiden kanssa sen loppuun asti.

Sanotaan, että ihminen tietää, milloin kaikki ei ole hyvin omassa kropassa. Tunnin jälkeen äiti valitteli niskojansa ja sanoi, että hän ei pysty kääntämään päätänsä ollenkaan sivuille. Laitoimme sen siinä vaiheessa kireiden niskalihasten piikkiin: jos on saanut tärskyn niskoihin tai päähän, se on automaattinen refleksi, että niskalihakset menevät jäykäksi (kuten esim. kolarissa). Kun olin hoitanut Antin pois, päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi mennä Loimaan päivystykseen käymään. Emme silloin osanneet arvatakkaan, kuinka matka siitä etenisi. Loimaan päivystyksestä äiti vietiin kymmenen aikaan illalla ambulanssilla Turun sairaalaan kuvauksiin ja seuraavana aamuna selvisi, että äidillä on murtuma kaularangassa. Vähintään kolme kuukautta kaulatuen kanssa. Ei saa nostaa eikä kantaa mitään. Autonajamisesta puhumattakaan. Niin. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, että mitä minä teen ne seuraavat kolme kuukautta. En ainakaan ole Ruotsissa ratsastamassa hevosia.

Täytyy kuitenkin aina kiittää onnea onnettomuudessa. Äiti ei halvaantunut eikä röntgenkuvissa näkynyt mitään osteoporoosin tapaista, eli murtuman pitäisi parantua hyvin. Mielessä on käynyt kuitenkin ajatus: olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Ratsastushan on yksi maailman vaarallisimmista urheilulajeista, joten ikinä ei pitäisi väheksyä hevosen selästä tippumista, näytti se kuinka vaarattomalta tahansa. Erityisesti sellainen tippuminen, jossa tippuu niskoilleen tai päälleen, vaatii aina tarkkailua ja mieluiten käynnin päivystyksessä. Ja kyse ei ole siitä, onko ratsastaja kokenut vai ei; osaako ratsastaja ratsastaa hevosen peräänantoon vai ei; onko ratsastaja kilpaillut yli metrin luokissa esteillä ja vähintään vaativaa koulussa. Hevonen voi kaatua missä ja milloin tahansa. Kuka tahansa ratsastaja voi tippua missä ja milloin tahansa. Toki sellaiset ratsastajat, joilla on erinomainen tasapaino tippuvat harvemmin, mutta siltikin, silloin kun he tippuvat, he tippuvat, eikä sille voi mitään.

Tässä sitä nyt sitten ollaan taas. Vaikka hevoset ovat rikastuttaneet elämääni niin monella tavalla, että sormet eivät riitä laskemaan, ovat ne koituneet jossain määrin myös turmioksi. Tietystikään en ole jättämässä hevosia missään nimessä, mutta... Seuraavat kolme kuukautta menee pelkästään jo siinä, että olen äidin "omaishoitaja" ja taksikuski. Mitään työtä en voi ottaa Loimaan ulkopuolelta, koska minua tarvitaan kotona. Oman toiminimen perustaminen on käynyt mielessä tässä useammankin kerran, mutta siinäkään en ole päässyt puusta pidemmälle. Olisiko minulla asiakkaita niin monta, että voisin elättää itseni? Haluaisiko kukaan minua ratsuttajaksi omalle hevoselleen? Olen niin sanotusti umpikujassa ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä se tunnu ollenkaan kivalta. Suoraan sanottuna, se on perseestä. 

Sokerina pohjalla, Rinalla on todennäköisesti hiekkaa vatsassa: sen suorituskyky on laskenut, se aristaa kylkiä ja mahaa, lepuuttelee molempia takajalkoja, huiskii hännällä vaikka ei näy kärpäsen kärpästä ja liikutuksessa kakkaa viitisensataa kertaa ja on muutenkin haluton liikkumaan. Se on ollut nyt psyllium-kuurilla viikon verran, joten toivon sen tuovan edes hieman helpotusta Rinan oloon. Voi olla, että se täytyy käydä klinikalla kuvauttamassa varmuuden vuoksi. Olen saanut mennä onneksi "valmennettavani" hevosella ja myös eräällä tallin omistajan hevosella, joten ratsastaminen ei ole jäänyt ihan nollille. Mutta kuitenkin: minun pitäisi ratsastaa vähintään ne 2-3 hevosta päivässä, että kehittyisin johonkin suuntaan. Joo-o.

Joten summa summarum: elämä on hanurista. Ja enkä tiedä, miten ihmeessä pääsen pois tästä umpikujasta. Tässä omaa mieltä piristämässä muutama video Rinasta, silloin kun se vielä liikkui mielellään..










Mari