13. (Hyvää Joulua ja) Onnellista Uutta Vuotta!

Hei kaikille!

Heti näin alussa pahoitteluni pitkästä postausvälistä. Tässä postauksessa tuleekin sitten kaikenmaailman asiat, jotka ovat kohdanneet minut kuluvan kuukauden aikana, kuten esim. Hipposportissa käynti, 1-tason koulukilpailut kotitallilla, jouluaatto ja sen sellaista..

Aloitetaan siis Hipposport-käynnistä. Mehän kävimme siellä jo marraskuun puolella satula-asioissa. Ongelmana meillä oli edellisen satulan (Kieffer Donaun) kanssa se, että se oli etupainoinen ja aiheutti Rinan rintarangan jäykistymisen. Hipposportissa meitä oli vastassa Atte, joka on erittän kokenut  satulansovittaja. Ja siltä hän vaikuttikin. Saimme esimerkillistä ja ammattimaista palvelua, enkä kadu ollenkaan, että päätin lähteä Espooseen asti Rinan kanssa vaikka matka Loimaalta tuntuikin hieman pitkältä trailerin kanssa. Katsoimme ensin Hipposportin sisätiloissa muutamia satuloita, jonka jälkeen valitsimme niistä kolme ja lähdimme testaamaan niitä Kilon tallin maneesiin. Ennen kuin nousin kyytiin, Atte laittoi painematon Rinan selkään vähän niinkuin satulahuovaksi, jotta näkisimme myös tietokoneelta, miten satula istuu. Kokeilin ensin kahta estesatulaa ja sen jälkeen koulusatulaa. Meillä menikin hassusti: satulankokeilujärjestys oli myös satuloiden paremmuusjärjestys. Ensimmäinen satula (Prestigen estesatula) oli ihan ok, toinen satula (Brunon estesatula) oli jo vähän parempi (erityisesti minulle) ja kolmantena, viimeisenä kokeiltu satula (Antaresin koulusatula) oli ehdottomasti paras sekä minulle että Rinalle. Joten koulusatulahan sieltä lähti mukaan :) Äitini otti hieman videota, kun ratsastin satuloilla, joten pystytte ehkä näkemään myös ulospäin eron satuloiden välillä (tarkkailkaa erityisesti minun asentoa ja Rinan rentoutta)!

Joulukuun alussa tallillamme pidettiin 1-tason kouluratsastuskilpailut, joihin minäkin pääsin osallistumaan. Alkuperäinen tarkoitus oli, että olisin mennyt Rinalla ja Onnilla, mutta suunnitelma kariutui siihen, että Rina oli niin hirveä ratsastaa, että ei olisi ollut mitään järkeä mennä kouluaitojen sisälle. Joten starttasin vain Onnin kanssa He B: K.N. Specialin sekä He A:1. Helpon A:n rata olikin Onnin ensimmäinen A:n rata! Tuomarin antamat pisteet eivät olleet päätä huimaavia (B:stä 56% ja A:sta 53,5%), mutta meillä tavoitteena oli vain hyväksytty tulos - ja se tuli molemmista luokista! Ensimmäisessä luokassa Onnia jännitti melko paljon valkoiset aidat, tuomari, kukat yms yms...mutta kun toisen kerran pääsimme aitojen sisälle, niin sitten Onni pisti parastaan. Jännittyneitä hetkiä oli toki A:ssakin, mutta hieman vähemmän kuin B:ssä :) Alapuolella meidän molemmat radat videoituna.

Tietysti heti koulukisojen jälkeen, Rina on alkanut menemään taas parempaan suuntaan :) Nyt viimeisen muutaman viikon aikana se on osoittanut uutta puolta itsestään. Se on ollut ratsastaessa parempi kuin koskaan, mutta samalla se on ollut villimpi kuin koskaan meillä ollessa :D tietysti Rinan villiys ei ole mitenkään hurjaa (pientä säpsyilyä ja säntäilyä sinne tänne), mutta kuitenkin! Ilokseni Rina on alkanut ottamaan myös kontaktia ihmiseen aivan eri tavalla. Karsinassa se tulee heti luokse, kun saavumme pikkusiskoni kanssa tallille ja harjatessa se ei ole enää ollenkaan arka (lukuunottamatta "kaikki-tappavat-minut-päiviä"). Selän arkuus on myös huomattavasti vähentynyt uuden satulan myötä ja Rinan lihakset ovat saaneet aivan uuden ulottuvuuden. Olen siis erittäin ylpeä Rinasta! Vaikka Rina on ollut nyt myynnissä jo tovin, niin siitä ei ole kuitenkaan tullut sen enempää kyselyitä. Onhan se tietty ihan ymmärrettävää, että ostajat eivät halua ostaa jo "valmiiksi rikkinäistä" hevosta. Mutta sanottakoon näin, että minua se ei ole hirveästi haitannut, vaikka Rina ei ole mennyt kaupaksi, koska tällä hetkellä se on niin ihana, että en tiedä haluanko luopua siitä sittenkään! <3

Kaiken tohinan keskellä joulukin on onnistunut vilahtamaan jo ohitse. Joululahjoista en ole enää viime vuosina niinkään välittänyt, vaan nykyään jouluruoka on se, mikä hallitsee joulunodotusta, joulua ja joulun jälkeistä aikaa ;) Vastusteluista huolimatta sain kuitenkin muutamia joululahjoja. Lempijoululahjani olikin (suklaan lisäksi) Adelen "25"-levy - se on niiiiin hyvä! Nyt minulle on kuitenkin tullut suunnitelmiin ostaa niin sanottu "joululahja-joulun-jälkeen-itselleni". Olen nimittäin todella pitkään halunnut ostaa nappanahkaiset kokochapsit, joita mm. Parlanti myy. Siinä on vain sellainen pikku juttu, että esimerkiksi nuo Parlantin kokochapsit maksavat n. 300 € heidän omilta sivuilta tilattuna (Suomesta ostettuna n. 450 €).... Joten ehkä odotan vielä sitä lottovoittoa tai rikasta sponsoria?? Toinen vaihtoehto olisi ostaa Hööksin nahkaiset kokochapsit, jotka maksavat paljon vähemmän (n. 130 €). Mutta miksi, oi miksi, minun pitää olla niin pitkä, että noissa Hööksin kokochapseissa ei ole tarpeeksi pituutta minulle :( Noh, katsotaan, katsotaan...

Tässä hieman joulukuvia!

Tallin joulujuhla maistui hyvälle :)

Terri-tonttu

Meidän koirat ovat tunnettuja joulun bilehilejä...

Vili-tonttu (joka näki ruokaa)

Alpo-tonttu

Jouluajelulla Virun kanssa.

Magical.

Joulun syömiset!

Ehkäpä isoin uutinen on ollut kuitenkin se, että äiti sai vihdoin ja viimein niskatuen pois! Joten olen vapaa! Jihuuu! Katsotaan siis, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Toivottavasti uusia kujeita :)

Hyvää Uutta Vuotta 2016 kaikille!

Mari

12. Loppulaskenta - marraskuun mietteitä

Totta se on. Enää kolme viikkoa jäljellä siihen, että äiti saa niskatukensa pois!!! Wippiiii!!! Tai siis ainakin hänen pitäisi saada se pois. Mutta ei nyt ruveta pessimistiseksi. Itse olen ainakin erittäin positiivisilla mielillä.

Pikkusisko ei ollut positiivisilla mielillä Halloweenina.

Itselläni nämä viikot ovat olleet jokseenkin työntäyteisiä, siis ajattelun kannalta. En vaan saa millään tehdyksi minkäänlaisia päätöksiä. Kevät tulee jäätävää vauhtia, enkä ole vieläkään päättänyt, että haenko yhteishaussa jonnekin ja jos haen, niin minne. Olen löytänyt tämänhetkisen pakoreitin kirjoista. Niitä on tullut luettua nyt marraskuun aikana niin paljon, ettäh. Äiti aina ihmettelee, että miten jaksan lukea yhä uudestaan ja uudestaan esimerkiksi Harry Potterit. Siihen on täysin yksinkertainen vastaus. Tai parikin vastausta. Ensinnäkin hän ei ole itse lukenut niitä, joten hän ei tiedä, että ne ovat ehdottomasti maailman parhaimpia kirjoja. Toiseksi, niitä lukiessa siirtyy toiseen maailmaan, jossa ei tarvitse miettiä koko ajan meidän maailmassamme pörrääviä ajatuksia ja valintoja (ja tämä jos mikä on vapauttavaa). Valitettavan useasti ahdistus kuitenkin iskee kahta kauheampana sen jälkeen, kun pääsen kirjamaailmasta takaisin. Hmph. Ei sen puoleen, olen ehtinyt harrastamaan muitakin minulle rakkaita lajeja, kuten valokuvaaminen ja pianon soittaminen. Erityisesti tuo jälkimmäinen on jäänyt miltei kokonaan, kun ikinä ei ole tuntunut olevan aikaa mennä pianon äärelle. Onneksi valokuvausta voi harjoittaa missä tahansa :)

Marraskuun alku.

Marraskuun loppu. Paitsi että nyt tämäkin on jo poissa.

Olen kuitenkin harrastanut myös jonkinlaista mullistavaa aivotyöskentelyä. Tämän hetken tavoitteet ja päämäärät ovat seuraavat: löydä kiva työpaikka ja ansaitse rahaa. Tiedä siitä sitten kuinka tämä onnistuu, mutta oli työpaikka sitten minkä alan tahansa, niin toivon pystyväni rahoittamaan edes jotenkin tämän hevosharrastuksen. Tai kai sitä voi elämätavaksi kutsua, niin syvälle se on juurtunut, vaikka nyt onkin ollut hiljaiseloa esimerkiksi ratsastuksen suhteen. Rinan kanssa on ollut jos jonkinlaisia ongelmia sekä satulan että siitä aiheutuvien jumien kanssa, joten en ole edes omalla hevosellani päässyt ratsastamaan tai treenaamaan. Onneksi tämä asia toivottavasti korjaantuu huomenna, kun reissaamme Hipposportiin Espooseen. Ja jos oikein optimisteja ollaan, niin saatan vielä päästä starttaamaan muutaman koululuokan joulukuussa...! Peukut siis pystyssä!

Muutama viikko sitten olin toista kertaa Piia Pantsun valmennuksessa. Tällä kertaa olin Onnin kanssa kouluvalmennuksessa. Voin kertoa, että valmennus oli kaukana helposta. Onnilla on ollut vaikeuksia ristiselän alueen kanssa, joka varmasti on vaikuttanut taipuisuuteen. Myös takajalkojen hitaus on ollut haittaava tekijä, erityisesti esteillä ja tietysti sileäntyöskentelyssä. Pantsun valmennuksessa työstimme juurikin näitä asioita. Isolla kolmikaarisen tyyppisellä ratsastusradan tiellä taivutimme, taivutimme ja taivutimme. Miljoonilla siirtymisillä keskityimme takajalkojen toimintaan ja rentouteen erityisesti edestä. Tsiisus, kun tuli hiki (siis molemmilla)!

Tähän väliin muutamia ajatuksia. Onni on erittäin hyvä esimerkki sellaisesta hevosesta, jota ei puskemalla ja vain eteenpäin ratsastamalla saa mihinkään. Tai no saa sen varmasti eteenpäin, mutta ei varmasti liikkumaan tai käyttämään itseään oikein. Lääkkeenä parhaiten toimivatkin puolipidätteet, vaikka se tuntuu ehkä hassulta, että ennestään hidasta hevosta pidätetään. Mutta asiaa tarkemmin pohtimalla, vaikutus on kaikkea muuta kuin hidastava. Puolipidätteen avulla hevosta saatetaan ensinnäkin enemmän tasapainoon, jolloin se pystyy paremmin kantamaan itsensä. Puolipidätteeseenhän ei kuulu ainoastaan pidättävä ohjasvaikutus, vaan siihen kuuluu myös istunta-apu ja erityisesti pohjeapu. Mielestäni pohjeapu on jokseenkin se tärkein muistettava, sillä jos muistaa puolipidätteestä vain pidättämisen, niin silloin tosiaan kaikista hevosista saa hitaita ja ei-aktiivisia, erityisesti takajaloista. Pohjeapu on kuitenkin ajoitettava oikein, eli sitä on turha käyttää samanaikaisesti pidätteen kanssa tai ennen sitä. Paras järjestys puolipidätteessä onkin istunta-pidäte-pohje. Pohjeapu on silloin tehokkain ja vaikuttavin, kun olemme ensin hidastaneet hieman hevosen etuosaa (istunta-pidäte), jolloin paino tulee silloin jo hieman enemmän takajalkojen päälle. Sitten kun annamme vielä pienen impulssin pohkeen (tarvittaessa samanaikaisesti raipan) kanssa, hevonen alkaa työntämäänkin takajalkojen kanssa eikä makaa lapojensa päällä ja yritä harppoa vaan ns. etuvetoisesti. 

Ah, kuinka rakastankaan analysoida ratsastusta ja apujen käyttöä. Aina silloin tulee sellainen olo, että ehkäpä olen ymmärtänyt jotakin. Siis ainakin teoriassa. Yllätyksekseni Piiakin oli erittäin tyytyväinen valmennuksen jälkeen sekä Onniin että minuun, koska olimme molemmat olleet "ajan tasalla" ja keskittyneitä. Sain hämmästyksekseni tunnustusta apujeni käytöstä: osaan käyttää ne oikea-aikaisesti ja ratsastan tunteella, enkä vain suorittamalla. Tästä voisinkin tehdä jonkinlaisen johtopäätöksen, että ehkä osaan sittenkin jotain - myös käytännössä! 

Jos saavutan vielä joku päivä hartaimman toiveeni, eli master-tason ratsastuksen opettamisessa, vannon, että kaikki oppilaani (olivat he minkäikäisiä, kokoisia, näköisiä tahansa, ratsastivatpa he ratsastuskoulussa tai omilla hevosilla) osaavat kertoa ratsastuksen teoriaa samalla lailla kuin minä. Liian vähän opettajat kertovat termien merkityksiä, koska olettavat, että ratsastajat tietävät ne jo (tai sitten eivät vain jaksa selittää), jolloin suuri osa ratsastuksen hienoudesta jää peittoon. Se ei ole tosiaankaan vain hytkymistä satulan päällä vaan se on parhaimmillaan yhteisen sävelen löytämistä hevosen kanssa ja lopputuloksena harmoninen ratsukko!

No niin, ehkä olen löpissyt taas tarpeeksi yhdelle kerralle. Seuraava postaus tuleekin sitten hieman lyhyemmällä aikavälillä, kun kerron matkastamme Hipposportiin satuloita testaamaan :) Loppuun vielä muutamia kuvia!

auf Wiedersehen,

Mari

11. What a feeling - valmennuksia ja kisoja!

Nyt on kyllä pakko myöntää, että minun hevonen on hieno! Niinkun isolla H:lla. Tämän postauksen olen ajatellut pyhittää ainoastaan hevosasioille ja Rinan suitsutukselle. On siellä kyllä jotain muutakin :)

Viime keskiviikkona olimme Rinan kanssa ensimmäistä kertaa keskiviikkokisoissa. Keväällä meillä ei ollut ainuttakaan mahdollisuutta päästä Ypäjälle "keskareihin", koska olin aina illat varattuna Naantalissa, mutta nyt syksyllä kun minulla ei ole ollut mitään muuta kuin aikaa, niin ei muuta kun hevosta koppiin ja kisoihin! Rina osaa matkustaa onneksi täydellisesti ja myös kisapaikoilla se käyttäytyy aivan moitteettomasti, joten kisareissut eivät ole juttu eikä mikään! Keskareissa menimme ohjelman He B:0, joka sopii ihan OK:sti Rinalle. Ainoa huono puoli siinä ohjelmassa on se, että se on lyhyellä radalla, joten tuntuu, että Rina ehtii ottamaan vain muutaman askeleen pitkää sivua kun ollaan jo kulmassa. Toisaalta hyvä puoli lyhyessä radassa on se, että ratsastaja pysyy hereillä koko ajan, eikä hevonen ehdi valahtamaan pitkiä sivuja porhaltaessa liian pitkäksi. Kisoissa olisi kyllä ollut He A:2, joka olisi ollut pitkällä radalla, mutta en uskaltanut ihan vielä lähteä A:ta starttaamaan, kun Rina on kuitenkin tullut vasta sairaslomalta. 

Verryttely ja rata olivat Haimi-hallissa, joka on kokonsa puolesta mukava maneesi. Vaikka verryttelyssä olikin jonkin verran porukkaa, tila ei käynyt liian ahtaaksi. Jokainen sai mennä oikeastaan mihin suuntaan halusi, kunhan piti silmänsä auki. Verryttelyssä pyysin Rinalta ainoastaan helppoja asioita: tein siirtymisiä kaikkien askellajien välillä ja houkuttelin Rinaa pehmeämmäksi kyljistä volttien ja ympyröiden avulla. Pysähdyksen ja peruutuksen otin ainoastaan kerran, koska sitä emme ole ehtineet vielä harjoittelemaan kotona niin paljon ja Rina tuppaa välillä hermostumaan siitä. (Ex-) Estehevosissa on joskus se huono puoli, että ne ottavat peruuttamisen rangaistuksena, jonka vuoksi kestää aikansa, ennen kuin peruutuksista saa rentoja. Hevosethan eivät myöskään vapaana ollessaan huvikseen peruuttele, joten joillekin hevosille peruutus on jo ihan luonnostaankin vaikea käsittää.

Mira ja Rina

Mira ja Rina

Rata meni meiltä oikeinkin hyvin, jos vertaa sitä varten käytettyä harjoittelumäärää. Pientä epätasaisuutta oli, varsinkin laukassa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä meninkin näihin keskiviikkokisoihin ajatuksella: kokemusta, kokemusta, kokemusta. Mielestäni kukaan ei voi ratsastaa liian monta koulurataa varsinkaan nuorella hevosella. Helpot luokat kun ovat pääasiassa pelkkiä siirtymisiä ja kääntämisiä täynnä, niin se on ihan kuin harjoittelisi kotona (plussana vain valkoiset aidat ja vähän enemmän porukkaa) :) Tulokseksi saimme 60,600%, joka on mielestäni oikeinkin hyvä Rinalle! Alta voitte katsoa ratamme.





Viime sunnuntaina olimme Rinan kanssa taas kouluratsastustunnelmissa, kun osallistuin Pauliina Hukkasen kouluvalmennukseen. Tämä oli meidän ensimmäinen oikea kouluvalmennus yhdessä, ratsukkona. Teimme tunnin alussa ihan perusasioita, joissa keskityttiin tahtiin ja tasapainoon. Ensimmäiset korjaukset Pavelta minulle olivatkin: "Ylös sieltä!" Tämän käskyn sain kuulla melko moneen otteeseen erityisesti alkutunnin aikana, josta voin päätellä, että olen ratsastanut liian kauan yksin... Pitkänä ihmisenä (180 cm ja rapiat) päädyn erittäin helposti könöttämään niinkuin esteratsastajat estekisojen verryttelyssä konsanaan, jolloinka en häiritse ainoastaan omaa vaan myös ratsastettavan hevosen tasapainoa. Könötyksen mukana tulee tietenkin tiukka tuijotus alas hevosen niskaan, josta minun täytyy ehdottomasti päästä eroon...! Valmennuksen aikana selvisi myös, että olen ratsastanut Rinaa viime aikoina liian pitkänä ja etupainoisena. Lähdimme korjaamaan sitä puolipidätteiden avulla, joka osoittautuikin melko vaikeaksi (Rinan hämähäkkijalat yrittivät sitkeästi huitoa joka ilmansuuntaan). Alkuverryttelyn jälkeen lähdimme ratsastamaan pohkeenväistöä ja voltteja, joiden oli tarkoitus saada hevoset paremmin ohjan ja pohkeen väliin. Ja eihän siinä mennyt kuin 45 minuuttia! Lopussa Rina oli aivan hikinen, mutta kaikenkaikkiaan saavutimme tavoitteemme: itse pysyin jo paljon paremmin ryhdissä ja Rina kulki raiteilla!

Sitten tähän viikkon. Tallillamme järjestettiin Piia Pantsun kaksipäiväiset valmennukset, joihin minäkin pääsin osallistumaan (vihdoinkin!!). Olen haaveillut Pantsun valmennuksista niin kauan kuin muistan ja Ypäjällähän pääsimme seuraamaan niitä miltei aina. 

Tiistaina olin Rinalla Piian kouluvalmennuksessa. Fiilikset olivat koko tunnin suurinpiirtein tällaiset: "Wau, wau, wau". Rina meni niiiiiiiin hyvin!!! En olisi ikinä uskonut, että siitä pienestä hevosesta löytyisi sellaista liikettä, jota se väläytteli!! Suuri kiitos kyllä kuuluu myös Pavelle, sillä ilman hänen sunnuntaista valmennusta ja tasapainon etsimistä, Piian harjoitukset olisivat olleet erittäin vaikeita Rinalle. Teimme valmennuksessa ihan perusjuttuja. Harjoituksina toimivat avotaivutukset, sik-sak pohkeenväistöt, pysähdykset, peruutukset, voltit, ympyrät ja siirtymiset. Huomautuksia sain erityisesti alussa liian pitkästä ohjasta, jonka seurauksena käteni oli hieman liian takana ja joka vaikutti ratsastusasentooni. Myös puolipidäte-sana kajahti maneesissa minulle kohtalaisen monta kertaa... Mutta valmennuksen päätteeksi minulla oli tasapainoinen hevonen, joka liikkui ylämäkeen (!) ja jota pystyi muovaamaan mihin suuntaan tahansa! Piian kommentit olivat lopuksi: "Eihän nivelrikkoiset hevoset tolleen liiku!" Otin sen kehuna, sillä Rina sai valmennuksen aikana monta kertaa "duktig häst" kommentin :) Kommenttia sain myös istunnastani. Osaan kuulemma myötäillä hevosen liikkeitä hyvin ja joustin juuri oikeasta paikasta ristiselästä. Tulevia ratsastuskertoja ajatellen täytyy muistaa siis sanat "puolipidätteet" ja "ylämäkeen", koska niin saan rakennettua Rinan oikein päin! Harmittavasti kuvaaja (eli Mira) oli koulussa, joten en saanut yhtään otosta tästä valmennuksesta :(

Keskiviikkona olivat vuorossa estevalmennukset ja sinne pääsin hyppäämään Onnilla (om. Johanna ja Anni Nohteri), jolla olin hypännyt tasan kerran aikaisemmin. Olinkin ennen valmennusta aivan hermona: mitenköhän se sujuisi niin vähäisellä harjoituksella ja erityisesti, kun samassa valmennuksessa oli paljon kokeneempia ratsukoita. Mutta näin jälkeenpäin voin sanoa, että jännitys ja hermoilu olivat aivan turhaa, sillä valmennus meni todella hyvin! Onnin kanssa oli yllättävän helppo hypätä ja onnistuin näkemään jopa paikat esteille, joka ei ole minulle aina niin helppoa. Teimme paljon kääntämistä ja jumppaa, joka tekikin Onnille hyvää, kun se on hieman kankea käännöksissä ja takajalkojen kanssa hidas. Tämä on nähtävissä videollakin joissain hypyissä. Lopuksi ratsastimme radan (jossa olikin hieman muistamista) ja joka oli aivan super. Hyppäsimme tasolla 90-100cm, joka tuntui Onnin kanssa erittäin pieneltä! Lopuksi, kun kokoonnuimme yhteen loppupalautetta varten, Piian kommentti minulle oli: "Mut sähän osaat ridaa!" :O !?! :O !!?! :O !?! :O !! Olin tästä erittäin häkeltynyt, enkä muuta siihen osannutkaan änkyttää, kuin "aij, kiitos"! Mutta tässä teille pieni maistiainen valmennuksesta ja hypyistä!






Niin. Voitte kuvitella kuinka pilvissä olin ja olen edelleen valmennuksien jälkeen. Teki kyllä niin hyvää päästä piiiitkästä aikaa valvovan silmän alle ratsastamaan ja kaiken huipuksi saada tunnustusta ratsastustaidostani sellaiselta kokeneelta valmentajalta/ratsastajalta (ja samalla idoliltani) kuin Piia Pantsu on. Huh. Tämän motivaation avulla kestän helposti ainakin jouluun asti. Ja ties vaikka pääsisin vielä toisen kerran Piian valmennuksiin ennen joulua! 

Mari

10. "The show must go on"

"The show must go on,
The show must go on
Inside my heart is breaking
My make-up may be flaking
But my smile still stays on - "
...
"The show must go on
The show must go on
I'll face it with a grin
I'm never giving in - "

Niin. Kuuntelin juuri kyseisen kappaleen soittolistaltani (on muuten super hyvä kappale) ja tajusin muutaman asian. Ensinnäkin: show must go on. Tämä lause puhukoon itse puolestaan. Toiseksi: I'll face it with a grin, I'm never giving in. Se mitä tulee vastaan niin tulkoot, otan sen vastaan pystypäin vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Vili poseeraa :)

Äidin kaularangan murtuma on lähtenyt paranemaan hyvin, joten nyt sekä minun että hänen (ja oikeastaan koko perheen) katseet siintää joulukuussa ja siinä päivässä, kun äidin pitäisi saada kauluri pois. Yllättävän nopeasti aika onkin mennyt, takana on nyt jo neljä viikkoa onnettomuudesta eli miltei kuukausi. Jihuu!

Oma "paikkani" on ollut pääasiassa kotona. Se on hassua, että silloin, kun on jossain kauempana haluaa kotiin ja sitten, kun joutuu olemaan kotona haluaakin kauemmas. Ikinä ei ole hyvin asiat...ehkä se on joku suomalainen juttu :) Mutta kyllä se tosiasia on, että ainakin omalla kohdalla, kun olen tottunut viimeiset viisi vuotta menemään ja tulemaan koko ajan niin pysähtyminen on tooodella vaikeaa. Tällä hetkellä eniten haluaisin olla töissä jossain hevostallilla: putsata karsinoita niska limassa (vaikka se hullulta kuulostaakin) ja ratsastella hevosia. Illalla voisi olla muutama ratsastustunti ohjattavana... Miten ikinä voisin kuvitella tekeväni jotain muuta?!

Keväällä olisi tosin yhteshaku ja minulla olisi mahdollisuus hakea johonkin kouluun ja harkita jotain toista alaa. Mustiala ja agrologin opinnot saattaisivat olla sellainen tarpeeksi kiinnostava linja, johon voisinkin ajatella hakevani. Mutta toisaalta haluaisin kovasti opiskella ratsastuksenopettajaksi. Siihenhän tarvitsee kuitenkin vähintään parin vuoden kokemuksen hevosalan töistä ja minulla on nyt vasta suurinpiirtein vuosi takana. Tämä tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi työskennellä jossain hevosalan työpaikassa ainakin vielä ensi vuosi ja hakea sitten opettajakoulutukseen vasta vuonna 2017. Noh, nämä on näitä pohdittavia asioita, joita ei onneksi tarvitse päättää heti. OBS! Muitakin ideoita saa heittää, jos teille hyvät lukijat tulee sellaisia tätä lukiessanne :)

Rinasta sain (tavallaan) hyviä uutisia, kun kävin sen kanssa klinikalla vähän yli viikko takaperin. Hyvät uutiset: Rinalla ei ollut yhtään hiekkaa vatsassa, eikä veriarvoissa ollut mitään ihmeellistä. Huonot uutiset: Rinalla ei ollut yhtään hiekkaa vatsassa, eikä veriarvoissa ollut mitään ihmeellistä. Kyllä, luitte oikein, eikä tässä ole kirjoitusvirhettä. Itse tosiaan olin melkein satavarma, että Rinan oireet olisivat hiekkaoireita, koska sillä ei ole ollut kuumetta, yskää tai mitään muuta vastaavaa, joka olisi ollut flunssan merkki. Mutta hiekkaa ei tosiaan ollut vatsassa ollenkaan. Eläinlääkäri sanoi, että todennäköisesti oireet ovat johtuneet jostain muusta, kuten esim. pienestä viruksesta, joka on ollut ns. huomaamaton. Myönnän, että itse olen saattanut olla hevosenomistajalle tyypillisessä hysteerisessä tilassa, joten kylkien aristelu, hännän ylimääräinen huiskiminen on saattanut olla vain oman mieleni tuotosta... Hoen kuitenkin itselleni, että mieluummin näin päin, että on menossa hieman liian helposti sinne klinikan puolelle, kuin että on sitten kotona esim. hiekkaähkyisen hevosen kanssa. Heh, lompakko kiittää.

Nyt Rina on kuitenkin ruvennut yskähtelemään klinikan jälkeen. Yskähtelylle en ole huomannut mitään "kaavaa", eli se on saattanut yskähdellä karsinassa, heiniä syödessä, kävelyllä ulkona tai ratsastaessa maneesissa. Soitin klinikalle uudestaan ja sieltä sanottiin, että tämä voi olla jälkioire viruksesta, josta ei kannata olla ainakaan kamalan huolissaan, ellei Rinalle nouse kuumetta yms. Minä tietysti menin heti Agrimarkettiin ostamaan valkosipulijauhetta Rinan ruokaan, josko se auttaisi hengitysteihin. Muuten olen päässyt jo jopa ratsastamaan suht koht normaalisti sen kanssa, joten nyt vaan täytyy pitää peukkuja pystyssä, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Haaveilen jo tulevista keskiviikkokisoista, josko sinne pääsisi jo vaikka ensi viikolla. Sekin riittäisi, että käytäisiin Rinan kanssa ratsastelemassa siellä yksi helppo rata! Pliiiiiis, Rina, pysyisit nyt kunnossa! 

Loppuun vielä vähän kuvia (taiteellisia olevinaan) ;)

Heimo-poni

Heimo-poni

Mira ja Virtuaali

Mira ja Virtuaali

Mira ja Virtuaali

Rina on niin söpö! 

Seuraavaan kertaan,

Mari

9. Umpikuja

Oikeasti.

Tämä ei ole enää todellista. Tulevaisuus (ainakin joksikin aikaa) piti olla täysin selvä: Ruotsiin lähtö, kokemuksen kartuttaminen hevoshommissa ja sitten hippologiksi opiskelemaan kunhan mm. ruotsin kielen taito olisi tarpeeksi hyvä. Mutta ei. Siis miten elämä voi olla näin vaikeaa?!?!??! Minunhan piti lähteä nyt kuun vaihteessa Ruotsiin takaisin. Oma vointini on tällä hetkellä ainakin fyysisesti hyvä, leikkaushaavat jaloissa näyttävät erinomaisilta ja olen valmis palaamaan taas töihin. Mutta.

Minun lisäkseni perheessämme hevosia harrastaa myös äitini ja pikkusiskoni. Maanantaina pari viikkoa sitten menimme Ypäjän ratsastuskoululle, jossa äidillä on vakiotunti klo 18-19. Tänä kyseisenä maanantaina, elämä potki taas kirjaimellisesti päähän ja tällä kertaa vuorossa oli äidin pää. Itse en nähnyt tapahtumaa, koska olin samaisella tunnilla ratsastamassa Antin kanssa (irtotunti) ja äiti ratsasti eräällä ratsastuskoulun suomenhevosella takanani. Tehtävänä oli siis tehdä ravi-laukka-ravi siirtymisiä pääty-ympyrällä. Yhtäkkiä kuulen takaani ihmeellisen tömähdyksen, jonka seurauksena Antti ja muutama muukin hevonen säikähtää ja lähtee hieman kovempaa laukkaa. Kaikki kuitenkin pysyivät selässä, mutta kun katson taakseni löytääkseni äänen aiheuttajan, näen äidin olevan maneesin pohjalla ja hevosen seisovan hänen vieressään vapaana hämmentyneen näköisenä. Äiti ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään sekavalta ja pystyi nousemaan ylös miltei heti. Selkään hän ei kuitenkaan enää mennyt takaisin, sillä sanoi hänen päähänsä ja niskoihinsa tulleen sen verran kova tärsky, että on parempi ettei hän jatka. Tässä vaiheessa sain kuulla kanssaratsastajalta, että äidin hevonen oli yhtäkkiä kompastunut ja kaatunut kyljelleen, jolloin äiti oli tippunut siihen viereen. Noh, ei siinä mitään, sellaista sattuu ja tippumisia tulee. Tuntia oli vielä 10 minuuttia jäljellä, joten jatkoimme muiden kanssa sen loppuun asti.

Sanotaan, että ihminen tietää, milloin kaikki ei ole hyvin omassa kropassa. Tunnin jälkeen äiti valitteli niskojansa ja sanoi, että hän ei pysty kääntämään päätänsä ollenkaan sivuille. Laitoimme sen siinä vaiheessa kireiden niskalihasten piikkiin: jos on saanut tärskyn niskoihin tai päähän, se on automaattinen refleksi, että niskalihakset menevät jäykäksi (kuten esim. kolarissa). Kun olin hoitanut Antin pois, päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi mennä Loimaan päivystykseen käymään. Emme silloin osanneet arvatakkaan, kuinka matka siitä etenisi. Loimaan päivystyksestä äiti vietiin kymmenen aikaan illalla ambulanssilla Turun sairaalaan kuvauksiin ja seuraavana aamuna selvisi, että äidillä on murtuma kaularangassa. Vähintään kolme kuukautta kaulatuen kanssa. Ei saa nostaa eikä kantaa mitään. Autonajamisesta puhumattakaan. Niin. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, että mitä minä teen ne seuraavat kolme kuukautta. En ainakaan ole Ruotsissa ratsastamassa hevosia.

Täytyy kuitenkin aina kiittää onnea onnettomuudessa. Äiti ei halvaantunut eikä röntgenkuvissa näkynyt mitään osteoporoosin tapaista, eli murtuman pitäisi parantua hyvin. Mielessä on käynyt kuitenkin ajatus: olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Ratsastushan on yksi maailman vaarallisimmista urheilulajeista, joten ikinä ei pitäisi väheksyä hevosen selästä tippumista, näytti se kuinka vaarattomalta tahansa. Erityisesti sellainen tippuminen, jossa tippuu niskoilleen tai päälleen, vaatii aina tarkkailua ja mieluiten käynnin päivystyksessä. Ja kyse ei ole siitä, onko ratsastaja kokenut vai ei; osaako ratsastaja ratsastaa hevosen peräänantoon vai ei; onko ratsastaja kilpaillut yli metrin luokissa esteillä ja vähintään vaativaa koulussa. Hevonen voi kaatua missä ja milloin tahansa. Kuka tahansa ratsastaja voi tippua missä ja milloin tahansa. Toki sellaiset ratsastajat, joilla on erinomainen tasapaino tippuvat harvemmin, mutta siltikin, silloin kun he tippuvat, he tippuvat, eikä sille voi mitään.

Tässä sitä nyt sitten ollaan taas. Vaikka hevoset ovat rikastuttaneet elämääni niin monella tavalla, että sormet eivät riitä laskemaan, ovat ne koituneet jossain määrin myös turmioksi. Tietystikään en ole jättämässä hevosia missään nimessä, mutta... Seuraavat kolme kuukautta menee pelkästään jo siinä, että olen äidin "omaishoitaja" ja taksikuski. Mitään työtä en voi ottaa Loimaan ulkopuolelta, koska minua tarvitaan kotona. Oman toiminimen perustaminen on käynyt mielessä tässä useammankin kerran, mutta siinäkään en ole päässyt puusta pidemmälle. Olisiko minulla asiakkaita niin monta, että voisin elättää itseni? Haluaisiko kukaan minua ratsuttajaksi omalle hevoselleen? Olen niin sanotusti umpikujassa ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä se tunnu ollenkaan kivalta. Suoraan sanottuna, se on perseestä. 

Sokerina pohjalla, Rinalla on todennäköisesti hiekkaa vatsassa: sen suorituskyky on laskenut, se aristaa kylkiä ja mahaa, lepuuttelee molempia takajalkoja, huiskii hännällä vaikka ei näy kärpäsen kärpästä ja liikutuksessa kakkaa viitisensataa kertaa ja on muutenkin haluton liikkumaan. Se on ollut nyt psyllium-kuurilla viikon verran, joten toivon sen tuovan edes hieman helpotusta Rinan oloon. Voi olla, että se täytyy käydä klinikalla kuvauttamassa varmuuden vuoksi. Olen saanut mennä onneksi "valmennettavani" hevosella ja myös eräällä tallin omistajan hevosella, joten ratsastaminen ei ole jäänyt ihan nollille. Mutta kuitenkin: minun pitäisi ratsastaa vähintään ne 2-3 hevosta päivässä, että kehittyisin johonkin suuntaan. Joo-o.

Joten summa summarum: elämä on hanurista. Ja enkä tiedä, miten ihmeessä pääsen pois tästä umpikujasta. Tässä omaa mieltä piristämässä muutama video Rinasta, silloin kun se vielä liikkui mielellään..










Mari

8. Vaikeuksien kautta...voittoon?

Heij!

Edellisessä postauksessa (josta on muuten luvattoman kauan aikaa!) tulin maininneeksi jotain sen suuntaista, että uudet tuulet puhaltavat ja Rinallekin on jotain uutta tulossa. Noh, en ajatellut sitä "uutta" ihan tällä tavalla. 

Minullehan tehtiin jalkoihin pieni operaatio vähän yli kuukausi sitten, jonka takia sain jalkateriini yhteensä neljä leikkaushaavaa (kaksi per jalka). Tiesin kyllä, että leikkaushaavat ovat hieman erilaiset kuin "normi" haavat, eli niiden paranemisessa saattaa kestää jopa vuosia, kunnes ne ovat täysin parantuneet ja iho kasvanut siihen päälle tarpeeksi vahvana. Tiedän myös, että tulen olemaan iloinen leikkauksen lopputulokseen, mutta ihan oikeasti kaikki tässä haavojen paranemisprosessissa on typerää. Ensinnäkin, kenkien käyttö on erittäin vaikeaa. Tikithän poistettiin 14 vuorokauden jälkeen leikkauksesta, jonka jälkeen sain alkaa pikkuhiljaa käyttää mm. ratsastuskenkiä ja lenkkareita, mutta siinä välissä käppäilin pelkästään sairaalakengillä. Toiseksi, sairasloma on maailman ärsyttävin loma, erityisesti silloin, kun tapahtuu kaikkea kivaa. Minulta jäi väliin vaikka mitkä kilpailut, joihin olisin halunnut osallistua Rinan kanssa, mutta kun niillä sairaalakengillä ei hirveästi ratsastella. Kolmanneksi, leikkaushaavat keräävät kaikki mahdolliset bakteerit itseensä ja aiheuttavat jos minkälaisia tulehduksia. Ja näistä tulehduksista johtui myös se, että en voinutkaan olla Ruotsissa yhtään sen pidempää kuin huimat seitsemän päivää. Niin siis mikä Ruotsi?

Mira sai ratsastaa Rinalla, kun itse köpötin sairaalatossuilla >:I

Lopetettuani työt Naantalissa kesän jälkeen, etsin työpaikkaa joko Suomesta tai Ruotsissa. Eräs tuttavani sitten vinkkasi, että siellä paikassa missä hänkin on, olisi työpaikka avoinna juuri minunlaiselle työntekijälle. Noh, ei muuta kuin soittoa Ruotsiin päin ja sain ilokseni paikan sieltä! Sovimme kuitenkin, että saisin tulla ensin kokeilemaan, että miltä työnkuva tuntuu ja onko se sellaista mitä haluan. Lähtö oli elokuun viimeinen päivä ja paluulippua en ostanut. Taustalla kyti kuitenkin pieni pelko siitä, että miten leikkaushaavojen käy: tikkien poistosta oli siinä vaiheessa noin 1,5 viikkoa, eivätkä ne olleet menneet täysin kiinni.

Saavuttuani lopulta määränpäähän Etelä-Ruotsiin näin heti, että se ei ollut mikään unohdettu ja hyljätty paikka. Voin tässä kertoakin hieman faktatietoja. Tilalla on neljä tallia ja sen myötä monta yksityisyrittäjää. Jokaisella yrittäjällä on oma hevosenhoitaja ja keskimäärin noin 10-15 hevosta (pääasiassa estehevosia). Tilalta löytyy myös laiduntarhat, maneesi, kenttä, juoksutusalue ja hieman maastoja. Koko tilan omistaa eräs ruotsalainen rouva (entinen esteratsastaja), joka asuu perheensä kanssa tilalla olevassa omakotitalossa (joka saattaa muistuttaa pientä kartanoa, kröhöm). Perheellä on myös omia hevosia ja poneja, joilla on omat hevosenhoitajat perheen lapsien lisäksi. On myös pakko mainita, että yksi tilan omistajan poneista on ikivanha ja saa käyskennellä pihalla aivan vapaana. Ensimmäisen kerran kun näin ponin, luulin tosiaan, että se oli päässyt karkuun. Mutta ei asia niin ollutkaan, vaan poni päästetään joka aamu karsinastaan vapauteen ja illalla sitten otetaan kiinni ja viedään sisälle. Se oli kyllä melkoinen näky, kun tämä valkoinen poni meni koko päivän missä haluaa ja tuli myös talleihin sisälle näpistämään hieman välipalaa :)

Valkoinen, vapaa poni :)

Tilan omistajien talo (kartano)

Tilalla oli myös muita eläimiä, kuten hanhia..

..ja maailman söpöimpiä kissoja, jotka eivät harmittavasti saaneet tulla sisälle taloon :(

Tulopäivän käyskentelinkin tilalla vain tutustumassa paikkoihin ja opettelemassa hevosten nimiä. Hevosia oli meillä hoidettavana 15. Normaalisti karsinapaikkoja tällä "minun" yrittäjälläni on 12 kappaletta, mutta nyt ylibuukkauksen takia, heillä oli kolme lisähevosta toisessa tallissa. Kaikki hevoset olivat enemmän tai vähemmän estehevosia. Hevosia oli 3-vuotiaasta oriista 8-vuotiaaseen ruunaan. Mukaan mahtui ainoastaan yksi tamma :) Paikka vaikutti heti erittäin mukavalta ja työnkuvaan kuului pääasiassa ratsastusta ja hevosenhoitoa (Lannanluontia ainoastaan maanantaisin, koska siellä oli muina päivinä palkattuna puolalainen siihen hommaan). Sain myös asua pihapiirissä, eli tilan omistajan talon lisäsiivessä. 

Kaikki vaikuttikin miltei täydelliseltä, kunnes kuudentena päivänä kuvioihin astuivat leikkaushaavat ja tulehdus. Taustatietona sen verran, että viidentenä päivänä jalalleni pääsi astumaan tallin isoin (ja oikeasti aivottomin) hevonen pelästyttyään ruohonkortta, ja tietysti juuri siihen kohtaan, jossa yksi leikkaushaavoista oli. Sen seurauksena leikkaushaava aukesi hieman ja tottahan toki keräsi kaikki mahdolliset bakteerit ympäristöstään yhdessä yössä. Ja tosiaan, kuudentena päivänä jalka oli haavan ympäriltä aivan punainen ja turvonnut, mätää oli kertynyt haavaan ja jalka oli erittäin kipeä. Se siitä sitten. Ei muuta kuin paluulentoa varaamaan nopeasti Suomeen ja jalkaa näytille minut leikanneelle lääkärille. Voitte varmasti kuvitella, kuinka iloinen ja elämänmyönteinen olin! 

Tässä tuhon aiheuttaja ennen tuhoa.

Onneksi! Onneksi! Olin pomojen mielestä työskennellyt sen muun viikon erittäin hyvin ja he ovatkin valmiita ottamaan minut takaisin kuun vaihteessa, kun tämä sairasloma tästä päättyy (ja haavat ovat parantuneet!!!! >:I). Joten suunnitelmissa siintää siis edelleen Ruotsi!

Sitten Rinasta. Kävimme kontrollitarkastuksessa ennen kuin lähdin Ruotsiin sillä idealla, että tarkistettaisiin jalkojen kunto, jos Rina tulisi sitten mukaani ulkomaille. Kävikin niin, että oikean etujalan vuohisesta löydettiin alkavaa nivelrikkoa ja haaveet Rinan mukaan ottamisesta ja yleensäkään estehevosen urasta sai haudata miltei siltä seisomalta. Eihän se nivelrikko mikään suora hirttotuomio ole, mutta ei se myöskään kauhean hyvä asia ole. Ja ärsyttävintä tässähän on se, että ostin Rinan nimenomaan estehevoseksi itselleni (ja myös pikkusiskolleni), jotta pääsisin ratsastamaan ja kisaamaan hieman isompia luokkia. 

Rina alkukesästä.

Jos nyt halutaan löytää negatiivisimmistakin asioista pieni positiivinen vivahde, niin tässä se on se, että Rinallahan on mukavat liikkeet myös kouluhevosen uraa ajatellen, joten ei muuta kuin kouluratoja alle! Myymistä olen myös ajatellut ja itseasiassa ilmoituksiakin tehnyt, mutta toistaiseksi kukaan ei ole vielä ottanut yhteyttä. Toivoisin, että Rina löytäisi kodin, jossa joku haluaisi harrastaa monipuolisesti pieniä esteitä ja koulua, matalalla tasolla ja hyvällä mielellä, mutta sellainen on vaikea löytää. Onneksi Rina ei ole pakkomyynnissä ja nyt vaikka lähtisinkin Ruotsiin takaisin, tiedän että täällä kotona se saa aivan yhtä hyvää hoitoa pikkusiskoni ja äitini huomassa. Ja kaiken lisäksi, Rina on niin ihana luonteeltaan ja ratsastettavuudeltaan, että nyt jo ihan itkettää, jos joku oikeasti ostaisikin sen!

Rinan mielestä Miran hiukset olivat eilen erittäin mielenkiintoiset :)

Huoh. Elämä ei ole aina reilua.

Toivon, että sitten kun ihminen on saanut tarpeeksi kuraa niskaansa, niin sitten alkaisi edes loiva ylämäki. Mutta ei kannata toivoa liikoja.

Näihin iloisiin tunnelmiin,
Mari

P.S. Laitan tänne piakkoin pienimuotoisen blogikirppiksen. Siellä myytävänä sekä hevosille heppatavaraa että ratsastajalle varusteita! Stay tuned!

7. Equine College Ypäjä - osa 4/4

Jes!

Vihdoin ja viimein pääsin kirjoittamaan viimeisen osan Ypäjä-bloggaussarjasta. Tästä se lähtee!

Kolmoistutkinnon sain siis loppuun jouluna v. 2013. Minun kanssani valmistuivat muutama muu kolmoistutkintolainen sekä kaikki kaksoistutkintolaiset. Muut kolmoistutkintolaiset saivat kylläkin samaan aikaan hevosenhoitajan paperit (eli valmistuivat Hevosopistolta), mutta ylioppilastutkinto/lukion kurssit oli vielä monella kesken. 
Syy miksi halusin valmistua jo puoli vuotta aikaisemmin oli nimittäin se, että pääsin jatkamaan heti tammikuussa ratsastuksenohjaajakoulutukseen. Olin käynytkin ROKin "normi"soveltuvuuskokeissa keväällä ajatuksena se, että olisin tehnyt sekä kolmoistutkintoa että ROKia jotenkin samaan aikaan syksyllä, mutta silloin ei ollut vielä tietoa KROI-opiskelulinjan alkamisesta. KROIssa ja ROKissa on siis se ero, että ROKilla tulee ratsastuksenohjaajaopintojen lisäksi myös hevosenhoitajakursseja. KROIlla opiskellaa vain ratsastuksenohjaajaopintoihin kuuluvia kursseja. Itse kun olin käynyt hevosenhoitajaopintojen kurssit jo kolmoistutkinnossa, niin se olisi ollut turhaa minulle mennä opiskelemaan niitä uudestaan ROKille. 

KROI:lle järjestettiin omat soveltuvuuskokeet, kun varmuus ko. opiskelulinjasta saatiin. Olin kuitenkin saanut tiedon (aikaisemmista soveltuvuuskokeista), että olin päässyt sisään ROKille, joten minun ei tarvinnut enää mennä erikseen KROIn sov.kokeisiin. Se olikin aikamoista säätöä, mutta loppujen lopuksi saatiin asiat ja opiskelut menemään hyvin, että pääsin aloittamaan ratsastuksenohjaajaopinnot ajallaan tammikuussa 2014 seitsemän muun KROIlaisen kanssa :)

Tallikissa Markku esteratsastuksen parissa (meni tuonne ihan itse!)

Heti aloitettuamme, meille tuli nuorten hevosten koulutus -jakso. Ratsastuksenohjaajalinjallahan kaikki saavat (usein parin kanssa) koulutukseen vähintään yhden sisäänratsastettavan/peruskoulutettavan hevosen eli ei ole erikseen suuntautumisvaihtoehtoja, kuten esim. hevosenhoitajalinjalla. Ratsastustaidon on oltava siis sen mukainen: sen takia ROKin soveltuvuuskokeissa katsotaan ennen kaikkea sitä perusratsastusta ja tasapainoa, tietysti hevoseen vaikuttaminen myös yhtenä osana. Itse sain sisäänratsastettavaksi Hevosopiston oman kasvatin Ypäjä Isännän, joka oli nuoresta iästään huolimatta iso, erityisesti säkäkorkeudeltaan (ei sitten leveydeltään niinkään). Opetimme parini kanssa Isännälle alusta alkaen juoksutuksen, satulan ja lopulta ratsastajan kantamisen selässä. Alussa Isännällä oli hieman omaa mieltä, erityisesti juoksutuksessa, vaikka muuten kiltti olikin. Selkään kiipeäminen ja askellajien opettelu menikin sitten paljon helpommin, ainoastaan kääntyminen oli hieman vaikeaa (erityisesti laukassa) kun hontelot jalat menivät välillä minne sattui.. B-hevosia meillä oli vuoden aikana muutamia, joiden kanssa teimme nuorten hevosten näytöt.

Ypäjä Isäntä

Ypäjä Ellen (pelkäsi puomeja, muttei esteitä :D)

Hetken aikaa B-hevosena ollut Ypäjä Hyrrä (vas.)

Alusta asti meillä oli nuorten hevosten lisäksi myös A-hevoset, joiden kanssa aloimme miltei heti harjoittelemaan jo ensimmäistä kouluratsastusnäyttöä varten (He B: K.N. Special). Totta puhuen, KROIn aikana minulla ei ollut kauheasti vaihtelua A-hevosen kanssa: Ypäjä Tocantins "Antti" oli nimittäin minulla miltei koko vuoden. Ensin minulle ei ollut kylläkään laitettu Anttia, mutta kun Antin ja toisen ratsastajan kemiat eivät kohdanneet, niin minä sain sen. Minulla oli tietysti se etu, että olinhan jo ratsastanut Anttia jonkin verran edellisellä opintolinjalla, joten tiesin jo hieman sen ajatuskulkua.

Ensimmäinen ratsastuskuva minusta ja Antista (kuvassa ei onneksi näy kuinka punainen olen)

Antti oli alussa e-rit-täin hidas pohkeelle ja muutenkin pääosin peruutus-vaihteella käyvä. Ensimmäiset ratsastustunnit olivatkin melkoista tuskaa, hiki valui nimittäin molemmilla. Pikku hiljaa aloin kuitenkin tajuamaan, miten Anttia piti ratsastaa. Kun aloimme kouluratsastuksessa käymään Anna-Mari Viitasen (Vinnun) tunneilla, silloin "tieni" Antin mieleen vasta avautui. Vinnu opetti tajuamaan, että erityisesti hitaita hevosia ei voi ratsastaa vaan kovempaa ja kovempaa, ilman että ne valuvat pitkiksi ja veteliksi - mieluummin hitaammin ja rauhallisemmin ja sitä kautta aktivoi takajalat mukaan. Sen jälkeen Antin ratsastaminen tuntui miltei helpolta :)

Antero keskiviikkokisoissa (josta tuli He A:n luokkavoitto!)

Paras <3

Tein Antin kanssa suurimman osan ratsastuksenohjaajan näytöistä (niin koulun kuin esteet). Ennen opiskelijoille tuloa Antti oli Perttu Pasurilla ratsastettavana. He menivät yhdessä pääasiassa esteitä ja Antti onkin hypännyt 110-120 cm ratoja. Esteratsastuksen saralla, minulla kesti aikansa, että pääsin hyppyihin mukaan. Antti korvasi alussa nimittäin hyvän hyppytekniikan raa'alla voimalla: hypyt lähtivät maasta melkoisella voimalla (erityisesti isommilla esteillä) ja ne suuntautuvat suoraan ylöspäin. Ja voin kertoa, että kun 175 cm valtamerilaiva lähtee ponnistamaan, siellä onkin mielenkiintoista olla. Alussa laukkakin oli niin hakusessa, että esteille oli hankala lähestyä. Laskeutuminen oli myös miltei turvalleen lentämistä. Muistankin erittäin elävästi Susanna Freyn (esteratsastuksenopettajamme) kommentit meidän ensimmäisen estenäytön jälkeen: "Työvoittohan se oli!" :D ja niin se oli minunkin mielestäni, näin jälkeenpäin ajatellen! Antin kanssa pääsin osallistumaan myös Markus Scharmanin esteklinikkaan, joka oli huippukokemus!

Ensimmäisiltä estetunneilta

Antti onkin monilta osin edelleen "elämäni hevonen" vaikka en enää opiskelekaan Hevosopistolla. Se on täydellisen kokoinen minulle, raamikas, kiltti ja ennen kaikkea tarpeeksi juntti :) Anttihan on nykyään Hevosopiston ratsastuskoululla, joten mikään tappokone se ei todellakaan ole ja juurikin sen kiltteyden takia sillä voikin ratsastaa miltei kuka tahansa. Mutta se onkin oma lukunsa, että miten sen saa kokoamaan itsensä, tekemään täydelliset takaosakäännökset ja pohkeenväistöt, laukkaamaan lyhyttä laukkaa, ravaamaan lisättyä ravia tasapainossa.. Antti ei anna nimittäin mitään ilmaiseksi, mutta sitten kun pääsee sen kanssa samalle aaltopituudelle, niin Antti tekee mitä tahansa ratsastajan puolesta. 

KROIn aikana pääsimme ratsastamaan paljon. Saimme usein lomailevien luokkien hevoset käyttöömme omien lisäksi, jolloin ratsastuskertoja saattoi tulla 3-4 per päivä helposti. Oli hienoa päästä ratsastamaan monilla erilaisilla hevosilla sekä esteitä että koulua. Kesällä pääsimme ratsastamaan myös maastoesteitä sekä nuorten että A-hevostemme kanssa. Maastoesteiltä jäi sekä meille että myös opettajille hyvät muistot, kun milloin mikäkin hevonen pääsi vapaaksi, kun erityisesti nuoret hevoset heittivät meitä tantereeseen ihan vain siksi, että oli niin kivaa. 

Ellen

Pääsin myös kilpailemaan paljon enemmän kuin hevosenhoitajalinjalla. Itse kilpailin mm. Antin kanssa koulua, esteitä ja kenttää aluetasolla. Kaikkien yllätykseksi (myös minun) sijoituimmekin monesti: mm. kisaviikolla sijoituimme sekä kentän harrasteessa että kouluratsastuksessa He A-luokassa. Esteet menivät myös hyvin, mutta emme vain olleet tarpeeksi nopeita sijoittuaksemme :)

Ensimmäisissä maastoestekisoissa (keskiviikkokisat)

Natsos, jonka kanssa olin Suomen ratsujen kuninkaallisissa.

Lorentson pääsin esittämään SRK:n orikavalkadissa, siinä vasta upea suomenhevosori!

Ratsastuksenohjaajalinjalla, ratsastuksen ohella, tietysti myös opetimme Hevosopiston ratsastuskoulussa. Saimme miltei heti keväällä omat opetusryhmät. Joillakin oli lapsiryhmiä ja joillakin aikuisratsastajia (ryhmät jaettiin pääasiassa opettamiskokemuksen mukaan). Itselläni oli melko paljon kokemusta tuntien pitämisestä jo valmiiksi, joten sain sekä keväällä että syksyllä aikuisratsastajien ryhmän. Jokaista opetusharjoitusta ennen suunnittelimme paperille tehtävän. Paperille (tai pikemminkin lomakkeelle) piti kirjoittaa tehtävän lisäksi myös mm. miten opetan ja miksi opetan. Se ei nimittäin riittänyt, että tekaisi pelkästään jonkun yksinkertaisen tehtävän päästään ja meni opettamaan. Jokaisen opetusharjoituksen kohdalla piti oikeasti miettiä. Omalla kohdallani "lomake" toimi erittäin hyvin: sekä asiakkaat oppivat että minä opin. Minkä tahansa liikkeen yleensä oppiikin itse paljon paremmin, kun pilkkoo avut "osiin". Opetusryhmien kanssa teimme syksyllä meidän opetusloppunäyttömme (välinäyttöjä emme ollenkaan tehneet, koska aika loppui kesken :D). Tietysti jokaisen opetusharjoituksemme jälkeen saimme palautetta, mutta se oli paljon pelottavampaa opettaa niin, että joku antoi siitä oikeasti numeron. Onneksi omalla kohdalla näytöt menivät hyvin - käsien tärinästä huolimatta..!

Opetusharjoituslomakkeen yksi osa-alue :)

Vuosi 2014 olikin minun paras vuosi tähän asti. KROIlla sain ratsastaa paljon, opettaa viikoittain, kantaa enemmän vastuuta tallissa, olla toimihenkilönä miltei jokaisessa tapahtumassa, tekemään "omaa" estettä (jokainen luokka saa halutessaan tehdä). Pääsimme myös HIHSiin ratsastamaan ratsastuskoulun hevosilla Hevosopiston esitykseen. Toimihenkilönä olemisesta tulikin pieni vitsi luokan kesken. Vaikka meitä oli vain kahdeksan, meidät pyydettiin aina kaikkialle: rakentamaan koulu- ja esteradat, auttamaan muitten luokkien este- ja koulunäytöissä, tekemään tallia kun muilta luokilta oli paljon opiskelijoita sairaslomalla... Ei ollut paikkaa, jonne KROIta EI olisi pyydetty. Mutta ei siinä mitään - esim. mitä enemmän kouluratoja rakensi, sitä paremmin kirjaimetkin oppi siinä samalla! 

HIHS-harjoituksissa Stikkanin kanssa

Järjestimme myös itse pieniä tapahtumia, kuten mm. ratsastuskoulun mestaruudet (ensimmäiset Hevosopiston rats.koulun historiassa) ja kirpputorin. Niillä tuotoilla (+ omat rahat) pääsimme tekemään opintomatkan Saksaan, Hampurin Derbyyn, joka oli hieno kokemus. Näimme siellä paljon hienoa ratsastusta (estekatsomo veti kummasti enemmän puoleensa) ja erilaisempaa hevoskulttuuria. Hampurin Derbyn kävijämäärä ja expo olivat myös aivan omaa luokkaansa, kun on tottunut näkemään vain Suomen pienempiä kisoja! Minä pääsin myös matkustamaan Ranskaan, kun minut valittiin Hevosopiston toiseksi edustajaksi kansainvälisiin EEN Student Championship -kilpailuihin. Oli kyllä erittäin erikoista, mutta hauskaa ratsastaa ranskalaisilla hevosilla :D Tähän loppuun vielä muutamia kuvia!

Tammojen punnitusjono

Roope, joka oli ratsastettavanani KROIn lopulla

Vakavana estetunnilla (minä vasemmalla Roopen kanssa)

Erittäin luvallisesti Ypäjä-hallissa (juomahaaste)

Meidän suunnitelma omasta esteestä

Pajalla tekemässä estettä sekä hiomassa ja maalaamassa puomeja

Stigu ja minä HIHS:ssa

EEN Student Championship, Ranska

Tästäkin tuli tällainen romaani! Vuoteen ehti mahtumaan kyllä vaikka mitä. Ehkä se sen takia menikin liian nopeasti :)

Ensi postaus onkin sitten normipostaus, eli kertoilen syksyn suunnitelmia (itsellä puntit tutisee jo) ja Rinan kuulumisia. Stay tuned!

Mari